Asiat Mikon kanssa etenivät niin, että menimme viime vuoden lopulla kihloihin. Minulla on kuitenkin yhä oma asunto. Valehtelisin, jos väittäisin, että on ollut helppoa. Epäröin vieläkin hyvin monia asioita. Mutta ei niistä sen enempää.

Olen pohtinut yhä paljon eroani ja sitä, miten se on minuun vaikuttanut. Edelleen olen sitä mieltä, että selviydyin siitä melko kiitettävästi. Koen sen myös olleen kasvattava kokemus ja tehneen minusta vahvemman kohtaamaan mahdollisia muita tulevia koitoksia elämässäni.

Toisaalta ero on kuitenkin jättänyt minuun syvät jäljet. En usko enää koskaan voivani luottaa täysin toiseen ihmiseen tai tämän rakkauteen. Minussa oli jotain vikaa, kun en kelvannut edelliselle, miksi kelpaisin seuraavalle? Nämä ajatukset saavat minut välillä yrittämään ihan liikaa olla hyvä ihminen, välillä taas aiheuttavat tunteen, että olisi parasta vain luovuttaa, ei mistään tule mitään kuitenkaan. Yritän suojata koko ajan selustaani (esimerkiksi säilyttämällä oman asunnon) ja varautua jatkuvasti pahimpaan, etten taas tippuisi niin korkealta.

Näin pari kuukautta sitten Jarmon. Hän ei huomannut minua, oli juuri kaupan kassalla lähdössä, kun tulin samaan liikkeeseen. Lohdutuksekseni huomasin, ettei se aiheuttanut minussa mitään tunteita. Hän näytti ihan samalta, takkikin oli sama, hiustyyli, kaikki. En tuntenut mitään kaipauksen pistoa sydämessäni.

Ottaen huomioon, miten monet ihmiset eroavat elämänsä aikana, on vahän kummallista, miksi minä tunnen edelleenkin epäonnistuneeni niin pahasti. En voi uskoa olevani koskaan kenenkään rakkauden arvoinen. "Rakastan sinua, sellaisena kuin olet" Mikko sanoo usein. Sekin saa minut vain ajattelemaan niitä vikojani, joista huolimatta hän väittää minua rakastavansa. Tiedän, etten voi olla täydellinen, kukaan ei ole, mutta en voi silti kestää omaa epätäydellisyyttäni. Tai ainakaan sitä, että joku toinen joutuu siitä kärsimään.

Haluan kuitenkin edelleen yrittää ja uskoa, että jonain päivänä olen edes jollakin tavalla sinut itseni ja menneisyyteni kanssa. Että uskallan antaa toiselle mahdollisuuden "ujuttautua elämääni", kuten Mikko joskus pyysi. Että osaan ottaa kokemani eron pelkästään kasvattavana kokemuksena ja voimavarana. Iloita menneistä vuosista sen sijaan, että pitäisin niitä hukkaan heitettynä elämänä.

Kesä on ollut... odottamaton. En olisi uskonut eläväni tällaista tunteiden kirjoa sen jälkeen, kun olin päässyt erosta hatarasti jaloilleni. Tuntuu siltä, että aloin heti eropäätöksen tultua silloin yli 1,5 vuotta sitten kasata järjestelmällisesti elämäni palasia ja rakentaa niistä ihan omaa elämää, jota ei kukaan sotke. Ja nyt tuntuu, että yksi ihminen tuli ja ravisteli koko elämäni sisällön sikin sokin.

Olemme viettäneet Mikon kanssa paljon aikaa yhdessä. Olen kokenut hänen kanssaan mielettömän ihania hetkiä. Toisaalta olen riidellyt riitoja, jollaisia en tiennyt edes osaavani riidellä. Tunteita on paljon, puolin ja toisin, ja ne ryöpsähtelevät esiin niin hyvässä kuin pahassakin. En ole kertaakaan epäillyt, löytäisinkö jonkun paremman. Mutta todella usein olen miettinyt, voinko ihan oikeasti jakaa tämän oman elämäni, jonka niin hartaudella rakensin, kenenkään kanssa.

Ongelmia on aiheuttanut ensinnäkin minun varovaisuuteni. Mikko ei voi käsittää, miksi minulle on ollut vaikeaa puhua tunteistani tai heittäytyä suhteeseen täysillä. Toinen näkemysero on minun erakkomaisuuteni. Olen aina viihtynyt yksin ja ainakin tässä vaiheessa suhdetta kaipaan vielä omaakin aikaa omassa kotonani. Lisäksi minulle on ollut hyvin vaikeaa suhtautua Mikon lapsiin, vaikka kaikki on heidän kanssaan mennyt oikein hyvin.

Eron myötä ihminen joutuu kasvattamaan jonkinlaisen itsekkyyden selvitäkseen. Minulle se ainakin oli ainoa keino. Kun toinen ihminen lähtee siitä rinnalta, on opittava pärjäämään yksin, elämän keskipisteessä on vain MINÄ, jonka täytyy yrittää jollain tavalla selvitä. Kun joutuu tekemään asioita ja päätöksiä itse, tulee myös hyvin tarkaksi siitä, että saa niistä kaiken ansaitsemansa hyödyn itse. Nyt olen sen tosiasian edessä, että minun on ymmärrettävä parisuhteen olevan myös luopumista. En voi vain ammentaa kaikkia hyviä puolia sinkku- ja parisuhde-elämästä. Jostain on myös luovuttava toisen vuoksi. Puntariin on nyt pantava se, mitä saa ja se, mistä joutuu luopumaan ja katsottava, kumpi vaakakuppi painaa enemmän.

Kevään tultua olen aloittanut taas lenkkeilyn. Hölkkäsin yhtä tuttua reittiä ja minulle tuli valtava ikävä viime kesää. Tästä minä pyöräilin yhtenä toukokuisena iltana. Olisipa äkkiä taas kesä. Silloin tajusin, että muistoistani on lopultakin alkanut tulla omiani. Muistelen asioita, joita olen tehnyt ilman Jarmoa ja olen niistä onnellinen. Olen lopultakin saanut kerrytettyä muistojen pankkiin jotain omaa ja pikkuhiljaa ne Jarmon kanssa yhteiset muistot hautautuvat yhä syvemmälle. Olen iloinen, että lähes väkisin hankin omia kokemuksia niistäkin paikoista ja asioista, jotka tekivät silloin niin kipeää. Nyt ne ovat MINUN muistojani, eivät meidän.

Mutta paljon on vielä edessäkin. Nyt Mikon kanssa ollessani vanhat muistot nostavat taas hanakasti päätään. Vuodessa opin olemaan melko hyvin yksin, totuin tekemään asioita yksin. Nyt kun taas teen niitä toisen kanssa, vanhat asiat tulevat mieleen. Se, kun edellisen kerran tein jotain toisen kanssa. Katselin taas niitä vanhoja lomakuvia. Ne satuttavat minua ihan kamalasti vieläkin! En edes ymmärrä miksi. Kesän tuleminen nostaa taas tunteet pintaan. Kai minun täytyy nyt vain alkaa taas kerryttää niitä muistoja, nyt uuden mieheni kanssa. Ehkä ne vanhat siitä lopulta haalistuvat.

Oma elämäni on ollut taas melkoista vuoristorataa. Olemme kai nyt Mikon kanssa virallisesti pari. Mikon eropaperit ovat vetämässä ja Rouva Ex maksettu talosta ulos. Helppoa ei ole ollut, heidän eronsa ei ole ollut kivuton ja totuus on se, että olen siihen kuitenkin lopullinen syy. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa ihmeen vähän, vaikka syytä olisi.

Olen kuitenkin rakastunut, ja ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tällä tavalla. Miten kauan tätä kestää, sitä en voi tietää. Enkä välitä. Tunteita on paljon, puolin ja toisin ja sen myötä on myös riidelty. Riidelty enemmän ja kovemmin kuin Jarmon kanssa koskaan. Silti en vaihtaisi takaisin sitä tasapaksua ja tunteetonta elämää, jota elin.

Miksi silti tuntuu pahalta tämä uusin tieto? Miksi silti on välillä vieläkin niin ikävä niitä yhteisiä hetkiä? Mikko sanoo, etten minä ole tainnut vielä päästä yli entisestä elämästäni. En kai olekaan. Onko siis liian aikaista uudelle suhteelle? Mutta en voi odottaa loppuelämääni, menneestä on pakko päästä pikkuhiljaa irti.

Onko joitain asioita pakko vain jättää taakse, palaamatta niihin enää koskaan? Olen myöntänyt itselleni myös sen, miksi minulla ei ole televisiota: en olisi alkuun kestänyt katsella sieltä ohjelmia, joita yhdessä katsoimme. Elämäni on muuttunut kovasti eron jälkeen. En ole edes tajunnut, miten monia asioita olen vältellyt vältelläkseni samalla yhteisiä muistoja.

Kenenkään kanssa ei voi enää tulla samanlaista. Taas kerran kysyn, miksei me vaan voitu onnistua? Mutta olen viimeistään nyt Mikon tavattuani tajunnut, että ne todellakin olivat ne Suuret Tunteet, jotka meiltä Jarmon kanssa puuttuivat, alusta asti. Mutta kun kaikki muu toimi... On kai vain pakko hyväksyä, ettei kaikkea voi saada. Voisin kai loppuelämäni odottaa sitä ihmemiestä, jossa yhdistyisivät kaikki odotukseni. Sitä saisin kai odottaa maailman tappiin...

Kun tarkastelen kulunutta vuotta, olen sitä mieltä, että pärjäsin kuitenkin ihan hyvin. Olen lukenut kirjoituksia eron alkuajoilta ja on suorastaan kammottavaa, miten pahalta minusta silloin tuntui. Kuitenkin pystyin hoitamaan työni, näyttelemään reipasta, enkä seonnut päästäni, vaikka välillä siltä tuntui. Tämän blogin kirjoittaminen ja teidän kommenttinne ovat auttaneet minua suuresti pysymään pinnalla.

Kaksi ensimmäistä kuukautta olivat pahimmat. Niihin mahtui niin paljon tuskaa ja itkua, etten voinut kuvitella sopivan koko elämään. Sen jälkeen kaikkein pahin helpotti. Puoli vuotta meni siihen, kun pystyin edes kuvittelemaan koskevani yhteenkään mieheen. Mutta pikkuhiljaa sieltä vain on noustu. Vielä jouluaaton aattona itkin katkerasti menetettyä elämääni (en niinkään enää menetettyä miestäni).

Vuosi on kulunut, onko pahin nyt ohi? Kyllä on. Joulusta selviäminen kruunasi sen. Ajattelen niin, että olen päässyt erosta täysin yli sitten, kun voin kuvitella kohtaavani Jarmon kadulla ja sanovani hänelle vilpittömästi: "Hei, kiva nähdä sinua! Mitä sinulle kuuluu?". Nyt tuntuu, että noin voisi tapahtua ehkä 20 vuoden päästä. Viha, hylätyksi tulemisen ja epäonnistumisen tunne ei ole mennyt ohi vieläkään.

Mietin edelleen suhdettamme ja eroomme johtaneita asioita. Ja pystyn miettimään niitä yhä vähemmällä katkeruudella. Alan myös ymmärtää niitä jatkuvasti paremmin. Silti yhäkin toivon, että jonakin päivänä vielä saisin kaipaamani vastaukset. Vaikka mitä se enää auttaisi? Ehkä parempi näin. Tässä tapauksessa tieto kai vain lisäisi tuskaa. En tiedä mitä Jarmolle kuuluu nykyään. Enkä haluakaan tietää, toistaiseksi. Olen tavannut hänen vanhempiaan ja sisaruksiaan ohi mennen, mutta enempää minä kuin hekään ei olla otettu Jarmoa puheeksi. Tilanteet ovat olleet aina vaivautuneita.

Palatakseni tämän hetkiseen elämääni. Kerroin viimeksi tästä hairahduksestani varatun miehen kanssa, joka johti surullisiin seurauksiin. Kaikista neuvoistanne huolimatta olen tavannut tätä miestä (olkoon hän tässä vaikka Mikko). Tiedän, että tulin hänen elämässään sellaiseen saumaan, että se olisi voinut olla, jos nyt ei kuka tahansa muu, niin ainakin moni muukin, sitä ei tarvitse kenenkään minulle kertoa. Pitkä ja viime vuosina onneton avioliitto takana. Olenko laastari, sitä en tiedä. Saatan ollakin. Tosin Rouva Ex ehti vielä muuttaa mielensä ja olisi ottanut Mikon takaisin, mutta tämä ei sitä enää halunnut.

Vaikka tiedän, ettei tässä ole otollinen pohja uuden ihmissuhteen aloittamiselle, on olemassa muutama tosiasia, joka saa minut tapailemaan häntä. Ensinnäkin hän on ensimmäinen, jonka kanssa mikään on tuntunut miltään eron jälkeen. Minulla on ollut jonkinlaista säätöä noin puolenkymmenen miehen kanssa ja pari heistä olisi ollut periaatteessa ihan otollisia tapauksia, mutta... Ei vaan tuntunut yhtään miltään. Mikon kanssa tuntuu. Toiseksi olemme puhuneet. Puhuneet kuukauden aikana enemmän henkilökohtaisista asioista, tunteista ja meistä kuin Jarmon kanssa vajaassa kahdeksassa vuodessa. Enkä liioittele yhtään!

Joka tapauksessa mitään valoja ei ole vannottu, tiedostamme molemmat sen tosiasian, että asioiden on nyt annettava edetä vain rauhassa. En tiedä, mitä tästä tulee, tuleeko mitään, mutta ei ole kiire mihinkään. Olen varautunut, mutten jaksa pelätä. Olen jonkinmoisen tien kulkenut ja kasvanut ihmisenä. Olen tipahtanut korkealta ja vannonut, etten aio toista kertaa tipahtaa, etten kestäisi sitä. Mutta kestinhän jo kerran ja vahvistuin siitä.

Entä miten käy blogini? Koen varmasti tarvetta kirjoittaa jatkossakin, mutta jos elämääni tulee toinen ihminen, en tiedä haluanko puida häneen liittyviä asioita julkisesti, mutta hänen selkänsä takana. Toisaalta Mikon myötä olen pohtinut myös mennyttä suhdettani hyvin paljon ja minulle on herännyt uusia ajatuksia myös siitä. Niitä haluan varmasti jatkossa purkaa, sillä eroani ei ole vielä käsitelty loppuun, haluan edelleen löytää vastauksia ja syitä siihen. Joka tapauksessa aion jakaa kuulumisiani täällä edelleen, ainakin silloin tällöin. Ja ehdottomasti haluan kuulla myös teidän uskollisten kommentoijieni kuulumisia tulevaisuudessa.

Joulu meni sittenkin oikein mukavasti. Kun en stressannut jouluvalmisteluja, enkä odottanut joululta yhtään mitään, minulla olikin ihan mukava aattoilta yksin kotona. Hyvin erilainen kuin ennen, mutta mukava. En ollut surullinen, enkä ahdistunut. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista. Kerron sen lyhyesti, vaikken haluaisi.

Tapasin baarissa miehen, oli pientä vipinää, mutta mitään ei varsinaisesti tapahtunut. Tästä alkoi kuitenkin melkoinen tekstarirumba, jonka oli tarkoitus (ainakin minulle) olla ihan harmitonta hauskanpitoa ja vaihtelua. Ongelma on se, että mies on naimisissa. Ja minä tiesin sen. Kuinkas siinä sitten tulee käymään, kun on liian huolimaton kännykkänsä kanssa? Siinä tulee käymään käry. Tilanne on nyt se, että tämä aviopari on eroamassa.

Minulle on vakuutettu, ettei syy ole minun, vaan merkit ovat olleet ilmassa jo kauan. Tuleva ex-rouvakaan ei kuulemma kanna kaunaa. Mies epäili jopa, että tälläkin voisi olla jo toinen kiikarissa, koska loppujen lopuksi niin kivuttomasti asiaan suhtautui. Tämä episodi oli vain piste iin päälle. En kuitenkaan olisi halunnut olla edes se piste. Vajaa vuosi sitten olin itse siinä karmeassa tilanteessa. Nyt olen johtanut kaksi ihmistä samaan tilanteeseen. Ja siihen päälle vielä pari lasta.

En ole pätkääkään ylpeä itsestäni. Jos vain voisin palata ajassa taaksepäin ja toimia toisin... Perheenrikkoja. Sitä minä olen. Miksi en vain pystynyt olemaan Hyvä Ihminen? Saa moralisoida, haukkua ja syyllistää. Olen todellakin sen ansainnut!

- Hanoi Rocks -

Tähän asti kaikki on mennyt melko hyvin. Välillä jouluaaton ajatteleminen aiheuttaa paniikinomaista ahdistusta, mutta toistaiseksi olen onnistunut työntämään sen syrjään. Olen ostanut pakolliset lahjat ja siivonnut vähän. Olen tunnustellut asioita, joita jouluun liittyen haluan tehdä. Kynttilöiden polttaminen on aina ollut minun juttu ja se kuuluu jouluuni tänäkin vuonna. Samoin glögin juominen. Joulukoristeet ovat pysyneet visusti laatikossa, niitä en ole halunnut ottaa esille, niihin liittyy liikaa muistoja. Valitsemalla oikeat radiokanavat olen välttynyt joululauluiltakin tehokkaasti. Ja kävin kirkossakin Kauneimmissa joululauluissa. Sekin on ollut minun juttu, Jarmoa ei kirkkoon vapaaehtoisesti saanut.

Pari kertaa olen sattunut yllättäen kuulemaan jonkun yhteiseen jouluumme kuuluneen laulun ja se iskee niin voimakkaasti, että tuntuu melkein salpaavan hengityksen. Mutta tunne menee äkkiä ohi. Hoen välillä itselleni kuin mantraa sitä asiaa, jonka huomasin todeksi jo eron alkuaikoina: "ensimmäinen kerta on pahin, ensimmäinen kerta on pahin". Ja seuraavalla jo helpottaa.

Toivon kovasti, että selviän aatosta itkemättä, mutta jos niin ei käy, annan sen itselleni anteeksi.