Olen aina suhtautunut eronneisiin ihmisiin ehkä hieman halveksuen. "Eivätkö nuokin olisi voineet onnistua, jos olisivat yrittäneet?" tai "Olisivat miettineet tarkemmin, ennen kuin yhteistä elämää aloittivat". Nyt olen itse yksi heistä.

Tässä parisuhteessa kaikki eteni mielestäni niin kuin pitikin. Seurusteltiin riittävän kauan, tutustuttiin toisiimme tarpeeksi ennen yhteen muuttamista. Yritin aina olla hyvä avopuoliso. Yritin olla nalkuttamatta tyhjästä, huolehdin kodista, olin kiinnostunut Jarmon asioista, kuuntelin ja tuin häntä. Annoin Jarmolle omaa aikaa, harrastin itsekin omia juttuja, mutta meillä oli myös yhteisiä harrastuksia. Riideltiin harvoin. Sukulaisenikin sanovat nyt, että "teillä näytti kaikki olevan niin hyvin". Niin näytti.

Pidinkö liiankin tiukasti kiinni siitä, että mikään ei saa mennä pieleen? Minä uskoin (tai olin päättänyt), että tämä suhde kestää, me elämme yhdessä loppuikämme. Halusin niin kovasti onnistua, meille ei saisi käydä kuten lukuisille muille. Nyt tunnen kaiken muun surun lisäksi epäonnistuneeni täysin, niin parisuhteessani, kuin elämässänikin. Nämä vuodet tuntuvat hukkaan heitetyiltä, mitään ei ole jäänyt käteen. Paitsi kauniit muistot, mutta nekin tuovat vain lisää tuskaa. Halusin vain niin kovasti onnistua...