Aika matelee. Tuntuu, kuin asunnon katsomisestakin olisi jo viikko, vaikka se tapahtui toissa päivänä. Tuntuu, etten pääse ikinä muuttamaan. Toisaalta en haluakaan, mutta se on ainut keino päästä eteenpäin. Jäin vielä työpaikalla kirjoittamaan, kotiin en haluaisi mennä. Nyt olen rauhallinen, mutta tiedän, että suru iskee taas kotona.

Yritän nähdä itselleni jonkinlaisen tulevaisuuden, mutten näe. Minun tulevaisuuteni oli suunniteltu Jarmon kanssa elettäväksi, nyt se on pyyhitty pois. Tulevaisuutta ei ole, menneisyys tekee liian kipeää. Jää vain tämä hetki, joka on liian raskas elää. Muistan lukeneeni useammastakin lähteestä, että erosta yli pääseminen kestää yhtä kauan, kuin suhde on kestänyt. Eli tuossa nelikymppisenäkö on toiveita, että olisin toipunut? Toisaalta vuosi, puoli vuottakin tuntuu liian paljolta. Milloin voin taas alkaa elää?

Epätoivoa lisää se, että tiedän pahimman olevan vielä edessä päin. Vaikka omaan asuntoon muutto tavallaan helpottaa, yksinäisyys tulee musertamaan minut. Järki yrittää sanoa, että pakkohan minun on tästä selvitä, elämän on pakko jatkua. Ei kai tähän tautiin vielä kukaan kuollut ole, jos ei itse ole henkeä itseltään ottanut. Ja sellaista en kuitenkaan ole vielä harkinnut. Kun vain olisi jokin keino, jolla tätä tuskaa vähentää, helpottaa edes vähän.