En olisi uskonut, millainen tunteiden ja mielialojen kirjo voi mahtua pariin viikkoon. Itkeminen on loppunut kokonaan, toistaiseksi. Uskon, että se alkaa taas sitten, kun olen kokonaan yksin. Kaiken energian olen saanut kanavoitua tavaroiden järjestelyyn. Aluksi ajattelin, että kun saan vain sängyn ja itseni uuteen asuntoon, niin huolehdin kaikesta muusta sitten myöhemmin pikku hiljaa. Nyt olen penkonut joka kaapin ja laatikon nurkankin, tavara kerrallaan. Kuulostaa aika turhalta, mutta ehkä sekin on yksi selviytymiskeino. Ajatus siitä, että valitsen tarkasti, mitä uuteen elämääni otan mukaan. Olen tämän alkuviikon ollut suorastaan hyväntuulinen. Nyt pelottaa, milloin romahtaminen taas tapahtuu. Pari viikkoa nukuin huonosti, heräsin ja valvoin yöllä tai heräsin todella aikaisin aamulla. Nyt nukun kyllä levottomasti ja näen outoja unia, mutta jos se on mahdollista, nukun vaikka kymmenen tunnin yöunet.

Toki olen asioita pohtinut. Yhtenä aamuna säpsähdin unentokkurasta ajatukseen, että "minä muutan oikeasti täältä pois, kokonaan". Ihan kuin sen vasta silloin olisin tajunnut. Tuskaa tuottaa nyt eniten juuri se. Tieto, etten koskaan enää nuku tässä sängyssä, en katso telkkaria tämän sohvan nurkkaan käpertyneenä. Minä joudun jättämään kotini. Olen varovasti yrittänyt kurkistella tulevaisuuteen, jota en aiemmin ole uskaltanut ajatella. Siellä kaikki näyttää pelottavalta ja lohduttomalta. Kenelle minä kerron päivän tapahtumista, keneltä kysyn mielipidettä ja neuvoa? Kenelle puran sydäntäni?

Yksinäisyys tulee olemaan niin suuri, ikävä liian iso.