Olen miettinyt, että missähän tässä nyt oikeasti mennään, minun eroprosessissani? Mielialojen vaihtelut ovat niin suuria, etten voi luottaa enää yhteenkään tunteeseen, jonka koen. Yhtenä hetkenä olo on levollinen, toisena toiveikas, joskus jopa iloinen. Sitten yhtäkkiä epätoivo iskee ja kovasti. Tällä hetkellä vallalla on edelleen tyhjä ja turta olo. Suoritan asioita mekaanisesti, mutta suoritan kuitenkin. Itken vähemmän kuin alussa. Onko se edistymisen merkki vai vain väliaikaista? Johtuuko se siitä, että alkujärkytys on mennyt ohi vai siitä, että olen alkanut alitajuisesti kieltää koko eron mielessäni? Vai olenko vain ollut niin kiireinen?

Minulla on suorastaan pakonomainen tarve käydä tätä prosessia läpi, ihan kuin kaikki menisi tietyn kaavan mukaan ja kun olen suorittanut jokaisen vaiheen, kaikki on taas hyvin. Ja mitä nopeammin projektini suoritan, sitä nopeammin kaikki on hyvin. Ihan kuin sen prosessin etenemisnopeuden voisi itse päättää. Erään teorian mukaan surusta selviytymisessä on seitsemän porrasta, jotka käydään läpi. Tästä on varmaan monia eri versioita, mutta tässä yksi.

1. Shokki ja epäusko
2. Kieltäminen
3. Kaupankäynti
4. Syyllisyys
5. Viha
6. Masennus
7. Hyväksyminen ja toivo

Kaupankäynnillä kai tarkoitetaan jossitteluvaihetta: "jos olisin tehnyt niin tai näin, olisiko toisin?". Kun mietin, missä itse olen menossa, niin tuntuu, että olen käynyt jokaisen vaiheen läpi jo monta kertaa ja aina palannut lähtöruutuun. Välillä olen kuvitellut jo hyväksyneeni asian, mutta kohta taas alkaa tuntua, ettei tämä voi edes olla totta. Millä askelmalla te kohtalotoverit tunnette olevanne menossa?