Eilen se pommi putosi: eroamme. Takana viisi ja puoli vuotta avoliittoa ja sitä ennen muutama vuosi seurustelua.

Kun nyt mietin, olivat merkit kai olemassa jo kauan aikaa. Halusin kuitenkin uskoa, että kyse on vaan pitkän suhteen mukanaan tuomasta arkipäiväisyydestä ja tunteiden laimenemista ja että se on normaalia. Reilu kuukausi sitten sain mieheni (olkoon hän tässä vaikka Jarmo) puhumaan. Hän tunnusti, ettei tiedä haluaako hän enää jatkaa kanssani.

Se reilu kuukausi tätä asiaa puitiin, enkä saanut miehestä mitään irti. Hän ei joko osaa tai halua kertoa syytä. Hänestä elämä kanssani on jotenkin muuttunut, ei ole enää yhtä hauskaa. Hänellä ei ole enää riittävästi tunteita minua kohtaan. Kolmatta osapuolta hän ei myönnä tähän liittyvän.

Entä minä? Aika Jarmon kanssa on ollut elämäni onnellisinta. Niihin pieniin puutteisiin, joita olen parisuhteessa kokenut olevan, olen yrittänyt suhtautua niin, ettei mikään voi olla ihan täydellistä. Itse olisin halunnut jatkaa, ollut valmis tekemään töitä suhteen eteen, yrittämään tosissani. Jarmo taas ei. Lopputulos: minä muutan pois.