Tiistai meni lähinnä shokissa. Itkua, epätoivoa, paniikkia ja yritystä uskoa koko tilannetta todeksi: miten meille saattoi käydä näin? Sain sentään edes suunniteltua asunnon hankkimista. Illalla piinasin Jarmoa kysymyksillä: miksi, onko tämä välttämätöntä, eikö ole vaihtoehtoja? Päivä päättyi mökötykseen ja molempien pahaan mieleen.

Eilen olin koko päivän töissä, itkua vastaan taistellen, mutta oli pakko jaksaa. Sain jopa soitettua yhdestä asunnosta, mutta pääsen katsomaan sitä vasta ensi viikolla. Illalla pyytelin anteeksi ja pystyttiin taas puhumaan käytännön asioista. Ja nukahdimme käsi kädessä, voi tätä tuskaa.

Tänään aamupäivä on ollut pelkkää tuskaa ja itkukohtauksia. Miten tämä kipu voikin olla näin valtavaa? Nyt en ole enää jaksanut itkeä, olen vain äärettömän väsynyt. Tekisi mieli käpertyä sohvalle viltin alle. Illaksi pitäisi mennä töihin ja saada tästä itkusta turvonnesta naamasta siedettävän näköinen.