Tänään kävin kampaajalla. Ajan olin varannut jo ennen eropäätöstä, muuten tuskin olisin tässä mielentilassa moista ylellisyyttä itselleni suonut. Se kuitenkin virkisti, erityisesti rupattelu tutun kampaajan kanssa. Nyt on ainakin tukka hyvin, jos ei mikään muu olekaan. Palkitsin itseni vielä lounaalla, kun aamupala jäi väliin. Tosin ruokahaluja ei ole juuri tällä viikolla ollut.

Aamulla nukuin mahdollisimman pitkään, että kestäisin itkemättä sinne kampaajalle asti (olisi ollut noloa mennä silmät punaisena). Illalla olisi koulutukseen meno ja jos vielä sinne selviäisin, niin olisin tyytyväinen. Kummallista, miten herkässä kyyneleet ovat. Enkä ole mikään itkeskelijätyyppi, välillä oli monta vuotta, etten itkenyt ollenkaan. Itkeminen on mielestäni heikkouden merkki ja erityisesti toisten seurassa (läheistenkin) todella noloa. Johtuu ehkä siitä, että vaikka kasvoin rakastavassa perheessä, tunteita siellä ei koskaan näytetty.

En ole kertonut tästä eropäätöksestä vielä kenellekään. Vanhemmille ja sisaruksille pitäisi kai kohta kertoa. Kaikki kaverini asuvat muualla, joten saavat sitten osoitteenmuutoskortista vetää johtopäätöksensä. Harjoittelin eilen sen sanomista: "Me erotaan. Minä muutan pois". No, en voinut itkemättä sanoa sitä edes tyhjälle talolle, joten en uskalla vielä yrittää muille ihmisille.