Viime yö oli siis viimeinen, jonka samassa sängyssä Jarmon kanssa nukuin. Olen tosin vielä täällä entisessä kodissani, mutta Jarmo lähti työmatkalle ja tulee perjantaina. Siihen mennessä olen luvannut (hänelle ja itselleni) raivautua täältä.

Eilen vietiin ensimmäiset tavarat uuteen asuntooni. Minulla ei ollut pyytää ketään muutakaan muuttoavuksi kuin tuleva ex-mieheni. Tällä viikolla olen taas töissä pitkää päivää, joten muutto ei etene. Ja joudun varmasti viikonloppuna turvautumaan kantoapuun. Mutta perjantain ja lauantain välisen yön aion nukkua uudessa asunnossani.

Aamulla tuntui tosi pahalta, niin kuin kirjoitinkin. Saan todella ponnistella voimiani, että jaksan näytellä töissä reipasta ja iloista. Lounastunnilla ajatukset pääsivät herpaantumaan ja sain todella taistella itkua vastaan. Lupasin, että kun tulen kotiin, itken niin paljon kuin itkettää. Mutta nyt tunnenkin taas ainoastaan niin pohjatonta väsymystä ja halua hautautua peiton alle pariksi viikoksi. Olisi niin paljon pakattavaakin vielä, mutta en vain jaksa.

Eilen illalla kerroin taas Jarmolle, miten paha mieli minulla on. Yleensä vastaukset ovat olleet jotain "voi, voi" -luokkaa. Nyt hän kuitenkin sanoi, että nyt vasta hänestäkin alkaa tuntua oikeasti pahalta. Tiedän, että hänkin kärsii tästä erosta, vaikka itse sitä halusikin, mutta nyt kai se vasta alkaa Jarmollekin muuttua todeksi. Meissä on ollut aina se ero, että minä stressaan ja murehdin etukäteen, Jarmo osaa elää hetkessä ja työntää ikävät asiat pois mielestään, jos ne eivät ole ajankohtaisia. Yli kolme viikkoa minä olen tätä asiaa työstänyt, Jarmo luultavasti aloittaa sen vasta nyt. Helppoa se ei tule hänellekään olemaan, mutta varmasti paljon helpompaa kuin minulle ikinä.