Tällä hetkellä tuntuu, etten mitenkään tule selviämään tästä. Tämä epätoivo lamaannuttaa toimintakyvyn. Eniten tietysti suren sitä, että joudun luopumaan ihmisestä, joka on minulle tärkeintä elämässä. Toiseksi sitä, että joudun muuttamaan pois kotoani. Mutta myös sitä, miten paljon käytännön asioita olisi hoidettavana, enkä tunnu suoriutuvani niistä.

Lauantai-ilta oli pitkästä aikaa (ja kai viimeisen kerran pitkään aikaan) todella mukava. Laitoimme ruokaa, joimme viiniä, juttelimme (kaikesta muusta paitsi erosta), nauroimme... Ehkä Jarmo oli sen verran helpottunut tästä eropäätöksestä, että pystyi olemaan kanssani taas niin kuin ennen. Minä taas päätin, että jos saan vielä yhden illan olla onnellinen, niin olen, ja murehdin sitten myöhemmin. En sortunut kuvittelemaan, että asiat olisivat jotenkin muuttuneet.

No, sunnuntai oli sitten sitäkin kamalampi. En oikeastaan päässyt sohvalta ylös koko päivänä. Myös tänä aamuna sain todella taistella, että pystyin nousemaan. Öisin, vaikka valvoisinkin, pystyn olemaan rauhallinen ja vielä aamulla niin kauan, kun pysyttelen peiton alla. Mutta ylös noustuani todellisuus iskee ja lujaa. Tänään olen menossa katsomaan sitä asuntoa. Pelottaa.

Täytyy vielä mainita, että Jarmo on koko ajan tosi kultainen (liiankin). Hän tuntee valtavan huonoa omaatuntoa siitä, että on aiheuttanut minulle tämän tuskan ja toivoi jopa, että voisi ottaa siitä puolet kantaakseen. Hän halaa, silittää, suutelee poskelle. Mutta jotenkin tuntuu, että nyrkin isku naamaan olisi yhtä lempeää. Kun tietää, että kohta kukaan ei kosketa... Jarmo myönsi, että hänen olisi pitänyt puhua jo kauan aikaa sitten, kertoa minulle miltä hänestä tuntuu. Niin olisi pitänyt. Mutta koskaan meillä ei mistään puhuttu. Minä olen tottunut, että asiat selvitetään, vaikka huutamalla, mutta ne selvitetään. Jarmo taas on sitä mieltä, että ikäviä asioita on turha vatvoa, niistä on parempi vaieta. Ja tässä ollaan.

Edelleenkään en voi ymmärtää, mikä meni vikaan. Jarmo sanoi, etten kai ollut alunperinkään oikea ihminen hänelle. Toki hän oli niin luullut silloin, kun muutettiin yhteen. En halua edes arvailla, miten kauan hän on tätä eroasiaa pohtinut. Enkä sitä, miten kauan tätä hänen kannaltaan onnetonta yhteiseloa olisi jatkunut, jos minä en väkisin painostamalla olisi pannut häntä puhumaan.