Mietiskelin vielä tuota itkuherkkyyttä. Joku kehotti keskustelupalstalla menemään lääkäriin, ennen kuin on pahempaa luvassa. Itse olen ajatellut, että en tarvitse (tai ainakaan aio hakea) ammattiapua niin kauan, kun a) pystyn hoitamaan pakolliset työkuviot kunnialla b) pystyn syömään edes jotain, että pysyn hengissä, c) en saa itsetuhoisia ajatuksia ja d) en purskahtele itkuun täysin sopimattomissa tilanteissa. Vaikka kerroin, etten ole itkemiseen tottunut, on se mielestäni kuitenkin tiettyyn rajaan saakka ihan normaalia tässä elämäntilanteessa.

Eilinen ja tämä päivä ovat olleet hyviä. Olen ollut yhdessä koulutuksessa ja saanut ikävät ajatukset työnnettyä taka-alalle. Helpotti huomata, että jaksoin lähteä ja innostuakin asiasta. Mutta se on väliaikaista, ei tunteitaan voi työntää syrjään tai tukahduttaa. Joka tapauksessa tiedän sen, etten voi edes aloittaa tästä ylipääsemistä, ennen kuin pääsen muuttamaan pois. Pakko myöntää, etten tosiasiassa ole edes hyväksynyt koko eroajatusta, vaan haaveilen yhä, että kaikki voisi vielä muuttua. Eli aivan alussa ollaan tällä tuskaisella tiellä.