Sunnuntain ja keskiviikon välinen aika oli todella vaikeaa. Nyt tuntuisi, että on taas jonkinlainen suvantovaihe menossa. Kauhulla odotan seuraavaa pahempaa jaksoa, en tiedä montako sellaista enää jaksan. Tuo töissä sattunut tunnekuohu lisäksi säikäytti sen verran, että nyt suhtaudun vähän varovaisesti kaikkiin suunnitelmiin. Olen menossa esimerkiksi yhteen koulutuspäivään ja aloin miettiä, pitäisikö sekin perua. Siihen on onneksi vielä pari viikkoa, joten ehdin tutkailla tilannetta.

Haluan nyt vähän tarkentaa tätä nykyisen olemiseni tilaa, koska nämä surkeat kirjoitukseni ovat tainneet antaa siitä vähän väärän kuvan. On kai tullut käsitys, etten tee mitään muuta kuin pillitän ja haaveilen Jarmosta. Minulla on ihan omakin elämä, vaikka viime päivien kirjoitukset eivät ehkä niin anna ymmärtää. Eräs anonyymi kommentoija kirjoittikin että " eihän siitä mitään tule, jos olet aina vain yksin ja ainoat sosiaaliset kontaktit ovat exäsi kanssa".

No, viime viikolla nähtiin kyllä kolmesti. Ensimmäisen kerran, kun hain loput muuttolaatikot. Tietenkään ei olisi pitänyt mennä lounaalle tai muuta, mutta tuli nyt käytyä. Erilleen muutosta on melko vähän aikaa ja olisi vähän hassuakin panna välit kerralla poikki. Toisen kerran Jarmo haki minulta yhden maton. Silloin käytiin kahvilla. Kolmannen kerran nähtiin, kun hain entisestä kotoani sukset (siksi, että olin menossa hiihtämään, en siksi että näkisin Jarmon). Silloin vaihdettiin pihalla pari sanaa. Eli kaikki tapaamiset ovat liittyneet tähän muuttohässäkkään. Tällä viikolla ei ole nähty kertaakaan ja hyvällä tuurilla ei nähdäkään.

Totuus on se, etten voi kokonaan Jarmon näkemiseltä välttyä, tämän kokoisella paikkakunnalla se on mahdotonta. Ja minusta olisi naurettavaa jättää käymättä harrastuksissa tai tapahtumissa vain sen takia, ettei toiseen törmää. Mielestäni se on todellista luovuttamista. Ja niihin muihin sosiaalisiin kontakteihin: jonkun mielestä on varmasti ihan kamalaa, etten tapaa ketään ja käy viihteellä. Olenhan valittanut yksinäisyyttä ja ihan alussa tässä asunnossa kai sitä koinkin, mutta se ei niinkään liity yksin olemiseen vaan siihen ajatukseen, etten jaa enää elämääni kenenkään kanssa. Yksin olemista vastaan minulla ei ole ennenkään mitään. Ja tällä hetkellä en vain halua olla ihmisten seurassa. Se ei taas tarkoita, että istuisin täällä neljän seinän sisällä itkemässä. Eilen esim. kävin pitkällä hiihtolenkillä ja sinne kauniiseen kevättalven päivään luonnon keskelle en kaivannut ketään seurakseni.

Jokaisella on omat tapansa selvitä. Jos olisin kymmenen vuotta nuorempi, ehkä ryntäisinkin baariin juhlimaan. Nyt minusta tuntuu hyvältä olla yksin. Miksi pitäisi väkisin hakeutua ihmisten joukkoon, kun ei siltä tunnu? Jotenkin tuntuu, että hiljaisuuskin kuuluu nykyiseen elämään. Entisessä kodissa meillä oli televisio aina illat auki ja radion avasin heti aamulla noustuani. Nyt en edes omista kumpaakaan.