Pari päivää on nyt mennyt tunnepuolella melko rauhallisesti. Suru on kuitenkin koko ajan pinnassa ja pienikin töytäisy saa sen nousemaan esiin. Kävin Kelan nettisivuilla katsomassa, miten asumistukihakemukseni etenee. Siellä Omat tiedot -sivulla pollotti Jarmon nimi kohdassa Avopuoliso. Se oli kuin isku vasten kasvoja. Onneksi Internetissä tuollaiset asiat hoituvat parilla hiiren klikkauksella. Toista se on elämässä.

Kun nyt olen toistaiseksi saavuttanut huteran tasapainon, yritän pitää siitä kiinni kynsin hampain. Tänään ei ollut työpäivä, joten olen yrittänyt puuhailla koko ajan jotain muuta, etteivät ajatukset siirry kielletylle alueelle. Siivosin vessan, kävin kävelyllä, vitkuttelin kaupungilla asioilla, pakotin itseni kyläilemään vanhempien luona. Kun pari viikkoa sitten sain muuttolaatikkoviidakon selväksi (ja alkoi pahempi vaihe), on sisustusintoni ollut tiessään. Nyt jo varovasti yritin miettiä puuttuvien verhojen ym. hankintaa. Mutta kun en oikein uskalla innostuakaan mistään, yritän välttää kaikkia voimakkaita tunteita, ettei tämä homma taas hajoa käsiin.

Kenenkään seuraa en kaipaa vieläkään. Viihdyn yksin, mutta siihen on tullut mukaan myös jonkinlaista uhmaa. Että "kun nyt ollaan yksin, niin ollaan sitten kokonaan yksin!". Toisaalta viikonloppuna olin työni puolesta eräässä tapahtumassa ja tapasin siellä useita tuttuja, joiden kanssa hetken rupattelin ja vaihdoin kuulumisia. Se oli oikein mukavaa ja virkistävää. Heistä kukaan ei tiennytkään nykyistä elämäntilannettani, eikä tullut tarvista kertoa.

Tämän hetken tavoite on mennä päivä kerrallaan eteenpäin, yrittää välttää pahoja takaiskuja ja olla vaipumatta synkkyyteen. Tulevaisuutta en jaksa vielä suunnitella, enkä osaa olla aidosti onnellinen tai iloinen, mutta tässä vaiheessa riittää, kun nykyinen olotila ei pahenisi.