Tänään kävin sitten viimeiset tavarat vanhasta kodista. Tai jotain kausiluontoista vielä jäi, kuten polkupyörä ja auton kesärenkaat, mutta ne saavat olla toistaiseksi. En tiedä onko helpottavaa vai surullista, ettei enää tarvitse tai ei ole asiaa mennä sinne. Jarmo oli kotona ja lähdimme sitten yhdessä kirppiksiä kiertämään, molemmat etsimään jotain puuttuvaa koteihimme. Tiedän, se oli varmasti huono idea. Meillä oli oikein mukavaa, mutta tällä tavalla vain pitkitän ja pitkitän tätä erosta yli pääsemistä. Minusta on aika kummallista, miten pystymme keskenämme vitsailemaan ja laskemaan leikkiä, jopa tästä erosta. Ihan niin kuin ei oikeasti sattuisi niin hemmetisti! Ehkä Jarmoon ei satukaan. Ehkä hän helpottunut, kun näkee minut hyväntuulisena. Ehkä hän ei tosiaankaan tajua, miltä minusta oikeasti tuntuu.

Tiedän, että minun pitää päästää irti. Ja olen luvannut itselleni, että pikkuhiljaa päästänkin. Suututtaa, ettei itseltä löydy sen vertaa tahdonvoimaa. Mutta puolustuksekseni sanon sen, etten tarkoituksellisesti ole hakeutunut Jarmon seuraan. Kaikki tapaamiset ovat liittyneet näihin pakollisiin muuttokuvioihin. Mietin sitäkin, että olisiko toisaalta helpompi erota vihassa? Olisiko silloin helpompi irottautua toisesta? Niin tai näin, vaikeaa se on kuitenkin.

Kaikesta huolimatta tiedostan kyllä tosiasiat edelleen: olemme eronneet, emme palaa yhteen, piste.