Teinpä eilen jotain, jota en olisi uskonut tekeväni: lähdin baariin. En olisi ollut oikeasti vielä siihen valmis, mutta yksi harrasteporukka piti epävirallista illanviettoa ja muut saivat houkuteltua minutkin mukaan.

Alkuilta meni ihan kivasti. Seura oli mukavaa ja mikä parasta, porukassa oli yksi nainen, joka oli myös eronnut, pari kuukautta minua aikaisemmin, joten en tuntenut itseäni niin hylkiöksi. Aamuyön puolella tuli sitten jotenkin surullinen mieli. En tiedä miksi, en edes ajatellut Jarmoa, mutta jotenkin se kaikki musiikki, tanssi ja iloiset ihmiset oli vaan liikaa ja vetäydyin vähän siitä seurasta. Yksi seurueestamme (joka tiesi erostani) sitten tuli kysymään, mikä minua oikein vaivaa. Mikäkö minua vaivaa? Mikäköhän minua vaivaa! Sanoin hänelle että olen sattumoisin juuri eronnut enkä jaksa vain olla koko ajan iloinen. Tästähän sitten seurasi lohduttelua ja olalle taputtelua parinkin ihmisen taholta. En varsinaisesti ratkennut, mutten täysin voinut pidättääkään kyyneleitä.

Tämä henkilö sitten sanoi, että saattaa olla kohta itsekin samassa tilanteessa, kun lapset kohta muuttavat kotoa, hän ei ehkä enää näe syytä jatkaa miehensä kanssa. Hän kertoi myös olevansa vähän kateellinen minulle ja tälle toiselle eronneelle. Tähän totesin, ettei välttämättä kannattaisi olla. Hän sanoi, että on ollut melkein kolmekymmentä vuotta saman ihmisen kanssa ja mennyt yhteen jo nuorena. Minua jotenkin suututti ja sanoin, että itse olisin ollut oikein mielelläni Jarmon kanssa kolmekymmentä vuotta. Hän tuumi, että kun ei ole mitään yhteistä, ei ole mieltä jatkaa. En sanonut ääneen, mutta ihmettelin, miten ihmisillä, jotka ovat olleet kolmekymmentä vuotta yhdessä, ei ole mitään yhteistä. Eli eipä kaikilla päällepäin onnellisilla pareillakaan niin auvoista välttämättä ole.

Loppuillan kurjuuden kruunasi se, että yksi puolituttu, joka ei ollut edes tervehtinyt koko iltana, tuli sitten kyselemään, että mitenkäs kun olit alkuillasta ihan ok ja nyt et? Hänen käskin ihan ystävällisellä äänellä painua v***uun. Viesti meni perille.

Kotona sitten ovesta sisään päästyäni heittäydyin vain lattialle ja itkin. Itkin, itkin ja itkin. En oikein edes tiedä mitä itkin, en edelleenkään ajatellut Jarmoa. Sanoin siinä itselleni, että itke nyt, itke vaikka vuorokausi, maanantaiaamuun asti. Ja kyllä sitä itkua riittikin! En olisi uskonut sisääni mahtuvan niin paljon kyyneleitä. Nousin ylös siitä lattialta vasta, kun olin rauhoittunut. Kaikesta tästä huolimatta en kadu, että lähdin. Taas ajattelen, että tämä oli ensimmäinen kerta, seuraava (johon tosin voi mennä aikaa, en kovin ahkerasti viime vuosina ole baareja harrastanut muutenkaan) ei ole sitten niin paha.

Tämän aamun on ollut ihan valtava ikävä Jarmoa, mutta panen sen ainakin osittain tämän lievän krapulapäivän piikkiin. Ehkä pitkä kävelylenkki myöhemmin iltapäivällä rauhoittaa. Tästä sitä pitäisi taas vaan räpistellä eteenpäin.