Nyt tuntuu siltä, että projektini ottaa takapakkia. Pari päivää on ollut vaikeampaa, ahdistavat ajatukset pyrkivät pintaan koko ajan. Nukkumaan onneksi pystyn, tosin levottomasti. Herään usein ja näen outoja unia, mutta en valvo pitkiä pätkiä. Luulin jo päässeeni edes sen miksi-vaiheen yli, mutta nyt kysymykset ovat taas alkaneet vaivata. Yhtenä päivänä peiliin katsoessani mietin, että entä jos olisin kauniimpi, niin olisinko kelvannut?

Eilen olin yhdessä kyläpaikassa, jossa oli tuttuja ja vähemmän tuttuja. Osa tiesi erostani, osa ei, eikä siitä puhuttu. Ajattelin, että ihmisten seurassa oleminen piristäisi, mutta vaikutus oli täysin päinvastainen. Seura ahdisti minua, jäin helposti mietteisiini, en jaksanut kiinnostua mistään keskustelusta. Tuntui sietämättömältä kuunnella, kun muut kertoivat talvilomistaan, mitä oli tehty yhdessä perheen tai puolison kanssa. Koko ajan tiedostin sen yhden asian: olen tämän porukan ainoa sinkku.

Epäonnistumisen tunne painaa yhä enemmän. En haluaisi edes mennä ihmisten ilmoille, koska minulla on tunne kuin otsaani olisi tatuoitu "en pystynyt pitämään miestä itselläni". En tajua, miksi tämä on minulle nyt niin kova paikka, tämä sinkkuus, koska en ikinä ole tuntenut tarvetta, että minulla on oltava joku. Itse asiassa ennen kuin tapasin Jarmon, pidin hyvin todennäköisenä, että en edes halua elää kenenkään kanssa. Yksin eläminen oli vielä päälle parikymppisenä ihan varteen otettava vaihtoehto. Miksi se nyt on niin häpeällinen asia? Itsetuntoni on saanut valtavan kolauksen. En tunne enää olevani edes nainen. Milloin kaikki palaa ennalleen vai jääkö tästä ikuinen arpi? Miten kauan menee siihen, että voin olla taas aidosti onnellinen, voinko koskaan?