Olen yhäkin pohdiskellut, miksi minulle on niin vaikeaa hakea ammattiapua tähän tilanteeseeni. Totesin, että kaksi syytä nousee päällimmäiseksi. Ensimmäinen on se, että en tiedä, pystyisinkö puhumaan siinä tilanteessa. Erittäin ratkaiseva tekijä olisi se ihminen, jonka kanssa keskustella. Jos pieninkin asia hänen olemuksessaan tai suhtautumisessaan minuun olisi epämiellyttävää, en varmasti voisi avautua. Joko menisin ihan lukkoon, alkaisin vähätellä ongelmaani tai pahimmassa tapauksessa ärsyyntyisin, kun joudun tälle vieraalle ihmiselle avaamaan sisimpäni. Ja toisekseen en edelleenkään voi kuvitella itkeväni kenenkään nähden ja itkemättä siitä tuskin selvittäisiin. Pelkään, etten saisi tapaamisesta muuta kuin pahan mielen, tunteen, että olen joutunut avautumaan ihmiselle, jolle en halunnut ja että epäonnistuin taas, tässäkin asiassa.

Toinen syy on se, että eron alusta asti olen miettinyt, onko minulla edes oikeutta surra näin kovasti. Joku sairastuu vakavasti, jonkun läheinen kuolee ja minä itken yhtä ihmissuhteen päättymistä. Tuntuu, että kun toisilla on oikeita ongelmia, minulla ei olisi mitään oikeutta mennä valittamaan omaa suruani kenellekään. Tuntuu vähän samalta, kuin muutama vuosi sitten, kun venäytin polvestani nivelsiteet urheiluharrastuksessa. Kolme päivää kärvistelin, mutta kipu oli yhä niin kova, että oli pakko lähteä terveyskeskukseen. Mennä nilkutin sinne tuntien valtavan huonoa omaatuntoa siitä, että vien lääkärin kallista aikaa itse aiheuttamallani vammalla, kun on siellä oikeastikin sairaita hakemassa apua. Olen potenut valtavasti syyllisyyttä tästä erosurustani ja pelkään jopa, että minua jonkin korkeamman tahon toimesta rangaistaan tästä kiittämättömyydestä. Saan esimerkiksi syövän ja sitten voin miettiä, että olisi pitänyt nauttia elämästä silloin, kun olin vielä terve, eikä surra pikkuasioita.