Takana pari paremmin nukuttua yötä ja pari melko hyvää päivää. Tällä hetkellä ei tunnu kovin pahalta, saa nähdä milloin tilanne muuttuu. Oikeastaan olotila on aika kummallinen. Mieli on kyllä jatkuvasti haikean surullinen, mutta pääasiassa tuntuu vain tyhjältä. Oikeastaan ei tunnu miltään. Kun ajattelen aikaa taaksepäin, kaikki kävi kuitenkin niin äkkiä. Vielä joulun alla en olisi voinut uskoa, että koskaan eroaisimme. Ja reilun kahden kuukauden päästä opettelen yksin elämistä. Minulla on usein tunne, että seuraan sivusta jonkun toisen elämää, "enhän tuo ole minä". Toinen vallitseva tunne on, että ajelehdin eteenpäin, mistään kiinni saamatta, aika kuluu ja vain vie minua mukanaan.

Totesin myös muuttuneeni joksikin sukupuolettomaksi olennoksi. En tunne olevani nainen, minulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta miehiä kohtaan missään mielessä. Ajatuskin mieheen koskemisesta tuntuu suorastaan vastenmieliseltä. Jopa ajatus Jarmosta siinä mielessä tuntuu vieraalta. Olen vain joku eroottisesti kuollut möykky. Ehkä tämä on normaalia eron tässä vaiheessa, tai sitten jään tällaiseksi. Ehkä ei haittaisi, vaikka jäisin, olisi yksi murhe vähemmän, siis miehet.

Olen miettinyt myös sitä, olenko ihan oikeasti alitajunnassani edes myöntänyt tätä eroa vielä itselleni? Tuo ajatus vaivaa todella paljon, sillä enhän voi muuten käsitellä tätä asiaa ja päästä eteenpäin. Vasta tuossa yhtenä päivänä tajusin, että paikalleni voi nyt tulla milloin tahansa joku toinen, Jarmo voi löytää uuden. Ajatus oli niin hirveä, että sai minut voimaan pahoin. Eikö tuo jo ole merkki siitä, etten ole hyväksynyt tätä eroa vielä pienimmässäkään määrin?

Kuitenkin, kaiken tämän ajatusmyrskyn keskellä tohdin toivoa, että olisin jo ottanut askeleen eteen päin: kaikki tarmo ei mene vain päivästä toiseen selviämiseen, vaan pystyn ja jaksan pohtia näitä asioita.