Kolmen levottoman yön jälkeen olin kai niin väsynyt, että sain lopultakin nukuttua melko hyvin. Onneksi yöt eivät ole olleet yhtä pahoja kuin ensimmäinen. Toinen paha tilanne oli lauantai-iltana, kun menin hakemaan tavaroita entisestä kodista. Jarmo ei ollut kotona, joten päätin jäädä vähäksi aikaa katsomaan telkkaria (itselläni ei sitä vielä ole). Silloin taas tajusin, etten koskaan enää asu täällä. Epätoivo oli yhtä syvää, kuin silloin yksin yöllä. Minulla on vielä aika paljon tavaroita hakematta. Ne pitäisi saada äkkiä pois, koska jokainen käynti siellä on niin ahdistava. Toisaalta pelkään sitäkin hetkeä, kun minulla ei ole enää syytä mennä sinne.

Sunnuntaina jouduin käymään paikassa, johon liittyy paljon yhteisiä muistoja. Sekin oli kamalaa. En edes uskalla ajatella, miten paljon vastaavia tilanteita vielä tulee eteen. Tuntuu niin hirveän raskaalta. Ennen oli aina "me", nyt on vain "minä". Olen yrittänyt maistella sanaa sinkku. Se ei tunnu sopivan minuun ollenkaan, siinä on liian paljon jotain positiivista, vapauteen ja iloiseen elämään liittyvää. Vaikkapa vanhapiika kuvaa omaa olotilaani huomattavasti paremmin.

Pikkuhiljaa olen tätä niin sanottua kotia laittanut, mutta kaikki on vielä pahasti kesken. Minut lamaannuttaa muisto siitä, kun muutin viimeksi. Silloin yhteiseen kotiin. Miten onnellinen silloin olinkaan! Voinkohan koskaan enää olla edes puoliksi niin onnellinen? Muutto on kuitenkin pitänyt minut kiireisenä ja pään tyhjänä, joten isommilta tunnekuohuilta on toistaiseksi vältytty. En aio sanoa, että "nyt tuntuu paremmalta", koska se ei ole totta. Paremmin asian voisi ilmaista, että "toistaiseksi olen pystynyt työntämään ikävät ajatukset syrjään". Yritän varoa ajattelmasta mitään tähän eroon liittyvää, siksi en pariin päivään ole kirjoittanutkaan. Pelkään taas sitä ratkeamista, en jaksaisi enää itkeä, en kestä enää sitä tuskaa.