Tuntuu, että ihan kaikki ympärillä olevat asiat ja esineet ovat nyt päättäneet nujertaa minut muistuttamalla entisestä elämästä. Jokainen astia ja vaatekappalekin tuo nyt jostain syystä kasan muistoja mieleen. "Nämä kengät minulla oli jalassa silloin..., tämän tavaran ostin silloin...". Ahdistaa. Äsken tein vielä kamalan virheen. Tarvitsin muutamia kuvia koneelta (ei liittynyt Jarmoon, ihan vaan luontokuvia) ja rupesin niitä sitten kaikkien kuvien joukosta etsimään. Turha kai sanoakaan, miltä tuntui, kun meidän yhteinen (mennyt) elämämme vyöryi siihen silmien eteen. Kuvia meistä, milloin missäkin, lomareissulla, retkellä, kotona, pyöräilemässä, patikoimassa tai ihan vain olemassa. Ja kuvia entisestä kodista. En olisi niitä selannut, jos en ihan oikeasti olisi tarvinnut niitä kuvia. Nyt tuntuu kamalalta, sydän on murskana.

Minä tiedän, ettei minusta voi tulla onnellista, ennen kuin keksin, mitä uudessa elämässäni niiden yhteisten hetkien tilalle voi tulla. Vihaan koko tulevaa, typerää kesää, johon suurin osa kauniista muistoista liittyy! Tähän aikaan meillä on aina jo ollut niin paljon suunnitelmia tulevan kesän varalle, etteivät kesäviikonloput koskaan niihin riittäneet. Nyt ei paljon kiinnosta koko kesää ajatellakaan. Tässä vaiheessa kai pitäisi nimenomaan herätä elämään, mutta minä kai kuolen henkisesti viimeistään siinä vaiheessa, kun lumet ovat sulaneet.