Eilistä pahaa päivää seurasi sitten vielä pahempi ilta ja kamala yö. Illalla lähdin kävelylle, kävelin raivopäisesti puolitoista tuntia, liikunta kun yleensä helpottaa. Ei apua. Yöllä heräsin ja valvoin yli kaksi tuntia. Uusi takaisku oli se, että aikani asioita haudottuani kyyneleet vain taas nousivat silmiin. Tähän asti olen ollut öisin rauhallinen, en ole keskellä yötä itkenyt kertaakaan, pahimpinakaan aikoina. Lopulta annoin itselleni luvan ajatella: "ehkä tämä ei sittenkään ole lopullista, ehkä vielä palaamme yhteen". Joo, tiedän, ei ole totta, eikä tarvitse kertoa mitä tuosta ajattelette, mutta minun oli pakko saada nukkua, pakko rauhoittua, aamulla oli aikainen herätys ja pitkä työpäivä edessä. Tässä vaiheessa kaikki selviytymiskeinot ovat taas sallittuja. Nukahdin sitten, mutta nukuin levottomasti ja näin kamalia painajaisia.

Jos minulla olisi ollut lääkekaapissa mitään nelisatasta Buranaa vahvempaa, olisin varmasti ottanut aamulla, että jonkinlaisen turtumuksen olisin saanut päälle. Ja jos olisin vakituisessa työssä olisin saattanut ottaa sairauslomaakin. Mutta koska olen osa-aikainen, keikkatyöläinen, sijainen ja mitä milloinkin, niin se on vain niin, että ei töitä = ei palkkaa, joten oli pakko yrittää skarpata. Kun vilkaisin peiliin, sieltä minua katsoi niin kammottava turvonnut naamainen silmäpussiolio, että säikähdin. Kaiken maailman silmänympärysgeeleillä ja pakkeleilla yritin tehdä siitä hirviöstä sitten siedettävän näköistä. Silmäluomeni olivat turvoksissa ja jotenkin niin sinipunertavat, että luulin jo laittaneeni luomiväriä kunnes muistin, että en muuten ole laittanut. Siinä kaiken väsymyksen, masennuksen, epätoivon ja ahdistuksen keskellä reagoin täysin yllättävästi: purskahdin nauruun. Se oli niin odottamaton reaktio, että se säikäytti minut ja nauru loppui saman tien. Että tervetuloa vaan lopullinen pimahtaminen, ehkä hulluna onkin helpompaa!