Viikonloppu. Jos viikolla luulee, että hyvinhän tässä menee, niin viikonloppu ei päästä totuutta unohtumaan. Kävin äsken ruokakaupassa. Näytti, että joka puolella oli vain pariskuntia, perheitä tai nuoria kaveriporukoissaan. Yritin katsella, olisiko itseni lisäksi ketään yksin ostoksiaan tekevää ihmistä. Olihan siellä, pari vanhempaa tätiä. Pihassa naapuri tuli vastaan ja kysyi, miten aikaisin aioin mennä nukkumaan, he kun kaverien kanssa pelaisivat ja ottaisivat pari olutta, niin voi olla melua. Sanoin, että ihan huoletta vaan. Eikä minua äänet häiritse, vaan se, että entistä selvemmin tajuan, miten yksin olen. Perjantai-iltana kuuluu pitää hauskaa kavereiden kanssa, viettää aikaa perheen kanssa tai nauttia yhteisestä illasta rakkaansa kanssa. Minä lämmittelen valmispizzaa ja painun sänkyyn.

Enhän minä tietenkään ole maailman ainoa yksin iltaansa viettävä ihminen. Mutta niin monen vuoden ajan kun on tottunut ihan muuhun, niin tämä tuntuu sietämättömältä. Kun näin Jarmoa eilen, hän käski soittaa, jos tarvitsen apua jossain tämän muuttohomman kanssa. Täällä olisi kaikkea pientä, johon voisin hänen apuaan pyytää ja hän tulisi. Tai voisin itse mennä sinne hakemaan vielä loppuja tavaroita ja viipyä hetken. Tietenkään en tee kumpaakaan. Kai tämä on vain kestettävä, kai tähän tottuu ja kai jokaisen kestetyn viikonlopun jälkeen on helpompaa. Mutta kun olisi edes joku, jonka kanssa istua iltaa ja vain rupatella, edes hetken aikaa.