Tässä välissä haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette seuranneet blogiani ja jaksaneet kommentoida sitä. Olen todella iloinen, jos kirjoituksistani on ollut oikeasti apua jollekin. Minua kommenttinne ovat auttaneet, lohduttaneet ja rohkaisseet todella paljon. Monesti ne ovat saaneet minut itkemään, mutta eivät niinkään pahasta mielestä, vaan siitä lohdullisesta ajatuksesta, etten ole tunteitteni kanssa yksin. Se kun tahtoo aina onnellisten parien ja perheiden vilinässä unohtua. Toisaalta on surullista, että olen teiltä, tuiki tuntemattomilta ihmisiltä saanut enemmän lohtua, kuin omalta lähipiiriltäni yhteensä. Mutta kai se suuren sympatian tunteminen vaatii, että on itse kokenut saman. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että tämä projekti vain venyy ja jatkoa blogille piisaa.

Tällä hetkellä ovat edelleen vallalla suuret mielialan vaihtelut. Koskaan ei aamulla voi tietää, millainen päivä on tulossa. Toissa yönä valvoin ja murehdin ja olisin aamulla varmasti jäänyt sänkyyn, jos en olisi parempana hetkenäni viikolla mennyt lupaamaan siskolleni, että perjantaina sopii tulla kylään. Aamu oli niin vaikea, että melkein jo peruin koko kutsun. Siitä se olo kuitenkin taas iltaa kohti koheni. Tänään olen ollut aamupäivän töissä ja nyt jännittää, miten yksinäinen lauantai-ilta sujuu. Kaikkein parhaiten menee silloin, kun pystyy nollaamaan aivonsa ja olemaan ajattelematta yhtään mitään, ainakaan tulevaisuutta

Vaikka yksin oleminen on välillä niin vaikeaa, niin tajusin, etten oikeastaan halua olla kenenkään seurassakaan (paitsi sen yhden, jonka seuraa minulle ei enää suoda). Muiden seura enemmänkin ärsyttää tai tuntuu jotenkin laimealta korvikkeelta. Vanhempieni luo voisin aina mennä ja ehkä siskonkin, jos pyytäisin. Mutta en jaksa nyt mitään turhanpäiväistä jutustelua, kun tällä hetkellä pystyn ainakin suurimman osan aikaa työntämään ahdistavat ajatukset taustalle omin voimin. Läheiseni eivät ehkä ymmärrä, miten paljon tämä ero minuun koskee. Se voi olla omaa syytäni, koska olen yrittänyt olla heidän seurassaan vahva. Kuten kerroin, olen kasvanut perheessä, jossa tunteita ei ole näytetty, eikä näytetä edelleenkään. Eniten koskee ehkä juuri se, että vanhempani eivät ole kertaakaan kysyneet, miten voin. He kyllä välittävät ja huolehtivat, mutta heille erosta selviäminen näyttää olevan sitä, että joka ikkunassa on verhot, lattialla matot ja että posti on varmasti käännetty uuteen osoitteeseen ajoissa. Yllättäen suurimmaksi lohduksi on osoittautunut veljeni, joka saattaa soittaa vain kysyäkseen, miten pärjään. Hän asuu valitettavasti eri paikkakunnalla, joten emme juuri näe.

Nyt kuitenkin aurinko paistaa ja linnut laulavat (ulkona), toivottavasti päivä paistaisi vielä joskus sisimmässänikin.