Yritin eilen aamulla sen kamalan sunnuntaipäivän ja sitä seuranneen vielä kamalamman yön jälkeen nukkua aamulla pitkään tapojeni vastaisesti. No, äitihän soitti jo ennen yhdeksää. Vanhempani eivät ole vielä käyneet tässä uudessa kodissani ja olisivat silloin olleet tulossa. Sanoin, että kävisikö toiste, koska minulla on tosi huono päivä. Äiti kysyi olenko sairas. Tuo kertoo juuri niin hyvin äidin suhtautumisesta tällaisiin asioihin! Jos on paha olla, silloin on sairas, eihän siihen muuta vaihtoehtoa ole. Sanoin, että minulla on yhä se sama tauti, joka on ollut jo pari kuukautta ja sen nimi on ero. Äiti sanoi, että he tulevat toiste. Kamalan ulkonäköni ja epävakaan olotilani lisäksi en halunnut heitä tänne myöskään siksi, että kämppä oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä. En ole mikään siivousintoilija, mutta tähän muutettuani olen järjestelmällisesti pitänyt jokaisen tavaran paikallaan. Kai olen alitajuisesti yrittänyt pitää sillä tavalla elämääni järjestyksessä. Sekin homma kuitenkin levisi käsiin viikonloppuna. Nyt olen pikku hiljaa, yksi kerrallaan noukkinut lattialla lojuvia vaatteita ja muita tavaroita paikoilleen.

Ajattelin sitten jälkeenpäin, että olisi pitänyt antaa äidin ja isän sittenkin tulla ja nähdä minut kaikessa kurjuudessani. Ehkä he olísivat ymmärtäneet, mikä tilanne oikeasti on. Mutta tiedän, että heidän reaktionsa olisi ollut niin kuin eivät olisi huomaavinaan. Koska kun pahoista asioista ei puhu, pahat asiat menevät pois. Näin meillä asiat hoidetaan.

Tästä pääsenkin siihen ammattiavun hakemiseen, jota minulle kommenteissa olette suositelleet. Joku kirjoitti jo joskus aikaisemmin, ettei tarvitse odottaa romahdusta, ennen kuin apua hakee. No, minä olen juuri sellainen ihminen, joka odottaa lopullista romahdusta. Toissa yönä kyllä pelkäsin niin paljon, että vähän sitä harkitsin. Tiedän, ettei kenenkään tarvitsisi siitä tietää, mutta silti kun arvailenkin, mitä mieltä sukulaiseni olisivat, jos tietäisivät minun hakeutuneen tämän asian kanssa ammattiauttajan puheille. Kukaan ei ehkä sanoisi mitään, mutta ainakin vanhempieni mielestä se on varmasti turhaa puoskarointia tai ainakin tarkoitettu oikeasti sekopäille. Ja vaikka kukaan ei saisikaan tietää, niin silti ajatus on sietämätön, että tuottaisin vanhemmilleni sen häpeän, että heidän tyttärensä rupesi hulluilemaan (hulluilla = Jarmon käyttämä kaunis nimitys ihmisen toiminnasta, kun hänen henkinen tasapainonsa järkkyy). Tai jos Jarmo saisi tietää, että olen alkanut hulluilla hänen takiaan. Tiedän olevani väärässä mielipiteineni, ei tarvitse sitä minulle kertoa, mutta kun joihinkin asenteisiin on kasvanut, niistä on hyvin vaikea päästä eroon.

Mietin kuitenkin tahoa, jolta apua voisi hakea. Joku ehdotti kommentissaan perheasian neuvottelukeskusta (ihan uusi käsite, mutta kyllä, näkyy tästäkin seurakunnasta löytyvän) ja joku taisi mainita mielenterveystoimistonkin (kuulostaa paikalta, jossa lyödään pakkopaita päälle ja lähetetään suljetulle osastolle). Mutta mistä sen tietää, kenen kanssa siellä joutuu puheisiin? Entä jos se on joku tuttu? Tai jos siihen törmää jossain myöhemmin, (minua hävettää törmätä gynekologiinikin terveyskeskuksen ulkopuolella). Tai jos se ihminen vaikuttaa ärsyttävältä, niin varmasti sulkeutuisin tai vähättelisin ongelmaani tai jopa ärsyyntyisin, kun hän tivaa asioitani. Enkä edelleenkään ole valmis itkemään toisten ihmisten nähden. Liian monta mutkaa tuohon matkaan tuntuu löytyvän.

Yöllä rauhoittelin itseäni, että ehkä päivä oli niin paha, koska minulla oli jonkinasteinen moraalinen krapula siitä baarireissusta ja se yhdistyi kaikkeen muuhun ahdistukseen. Tein itseni kanssa kompromissin: jos vielä toisen kerran tuntuu yhtä pahalta, haen apua. Tuo päivä meni ehdottomasti huonojen päivien top-3:een. Yritin muuten etsiä kirjastosta sitä Sannin kommentissaan suosittelemaa kirjaa, mutta eihän sitä ollut. Sen olisi kai saanut kaukolainana naapurikunnan kirjastosta, mutta olipa taas liian iso kynnys mennä neuvonnasta mitään erokirjaa pyytämään (vaikka se nimen perusteella kuulostaakin enemmän pornokirjalta: Mars ja Venus: uusi rakkaus :)). Enkä jaksanut enää ryhtyä etsimään muitakaan kirjoja aiheesta, olin ollut kirjastossa jo sen aikaa, että ahdistus kasvoi, kun olin varma, että olemuksestani loistaa eronnut.

Eli kuten sanotaan, näillä mennään ja katsotaan, mitä huominen tuo tullessaan.