Kun järki tuntuisi toistaiseksi ottaneen tunteista vallan, kirjaan tähän muutamia tosiasioita, joita ei aina pahoina päivinä tahdo jaksaa muistaa.

1. En olisi voinut vaikuttaa tähän eroon millään tavalla
Vaikka olen miettinyt pääni puhki, mitä olisin voinut tehdä toisin välttääkseni eron ja vaikka välillä mieleen on tullut mitä älyttömämpiä asioita, niin mitään en koe tehneeni väärin. Yritin parhaani, mutta se ei riittänyt, enkä voi asialle mitään.

2. En ole vastuussa mistään ratkaisusta eron suhteen
Edellistä sivuten, en päättänyt tästä erosta. Jos tämä olisikin suuri virhe, vastuu ei ole minulla, päätöksen teki Jarmo. Minä tosin tavallaan painostin häntä siihen, mutta minulla oli mielestäni oikeus. Kun Jarmo oli sanonut, ettei tiedä, haluaako olla enää kanssani ja ettei hänellä ole riittävästi tunteita minua kohtaan, annoin aikaa reilun kuukauden. Sen jälkeen vaadin häntä tekemään päätöksen ja se oli tämä, mutta minä en olisi voinut elää sellaisessa epävarmuudessa, sellaista elämää. Ratkaisu ei ollut minun, vastuu ei ole minun.

3. Ero ei ole tehnyt minusta huonompaa ihmisenä, ei edes naisena
Jos en ollut oikea ihminen Jarmolle, olisin voinut olla sitä jollekin toiselle, vika ei ole minussa. En ole mennyt mitenkään pilalle siitä, että minulla on takanani yksi avoliitto. Päinvastoin, tämä kaikki on ehkä kasvattanut minua niin ihmisenä, kuin naisenakin. Olen yhtä kokemusta rikkaampi, toivottavasti viisaampi ja vahvempi kestämään tulevia kriisejä.

Ja viimeisenä vielä se, mitä te kaikki kommenteissannekin olette aina muistuttaneet:

4. En ole yksin tässä tilanteessa
Kun näen pariskuntia ja perheitä, mietin jatkuvasti, miksi he ovat onnistuneet ja minä en. Pitäisikin ehkä ajatella: ”Ovatkohan he niin onnellisia, kuin päällepäin näyttävät?” tai ”Montakohan eroa heillä on takana, ennen kuin löysivät toisensa?” tai ”Ovatkohan nuo lapsetkaan heidän yhteisiään vai jomman kumman aikaisemmasta liitosta?”.

Näillä ajatuksilla tänään eteenpäin.