Reissu onnellisesti takana ja kotiinpaluu tuntui yllättävän mukavalta. Viimeiset reissupäivät menivätkin sitten ihan hyvin. Yritin nauttia siitä, että sain tehdä kaiken oman mieleni mukaan, kierrellä niissä kaupoissa joissa halusin ja viipyä niin kauan kuin halusin ilman, että tarvitsi arvella toisen pitkästyvän. En tiedä, kasvatanko itsestäni itsekästä tuolla ajattelutavalla, mutta jotenkin sitä iloa asioista on vain yritettävä repiä.

Eilen ilmoitin Jarmolle, että tarvitsen kesärenkaat tänään. Hän vastasi, että voin hakea, ne ovat pihalla, hän itse on koko pääsiäisen reissussa. Reissussa? Missä? Kenen kanssa? Heti iski kamala ahdistus ja epäluulo. Mielestäni olen päässyt tämän eron käsittelyssä ainakin siihen vaiheeseen, että olen hyväksynyt sen. Tiedän ettemme voi palata yhteen, enkä siitä haaveile. Miksi silti olen niin kamalan mustasukkainen Jarmosta? Ajatuskin, että hänellä olisi joku toinen, tekee minut melkein sairaaksi. Ja myös se, etten tiedä missä hän milloinkin on ja mitä tekee, vaivaa sekin. Tyhmää. Mutta siitä olen ylpeä, että en kysynyt. En, vaikka puhuimme puhelimessakin siitä rengasasiasta ja oli jo ihan kielen päällä kysyä, niin en.

Huomenna on edessä seuraava koettelemus. Äitini täyttää pyöreitä ja sitä juhlitaan koko suvun voimalla. Ensimmäinen sukujuhla sinkkuna. Tajusin myös, miten paljon on ihmisiä, jotka eivät ehkä vielä tiedä erostani. Tätejä, setiä, serkkuja... Eli täytyy valmistautua henkisesti siihen, että selittelemään joudun. Jos joku on niin tahditon, että alkaa kysellä syitä, niin aion kohteliaasti sanoa, etten äitini juhlapäivänä halua puhua moisesta. Pitää muistaa myös rajoittaa boolin juonnin määrää sen verran, etteivät tunteet ota liiaksi valtaa.