En kai ikinä pääse yli siitä yhdestä kysymyksestä: miksi? Luulin jo hyväksyneeni sen, etten vastauksia koskaan tule saamaan, eikä niillä ole edes merkitystä. Eilen purskahdin itkuun ihan yllättäen kesken iltapalan, kuin mieleeni tuli hetki, jolloin Jarmo sanoi, etten ole ollut hänelle oikea ihminen alun perinkään. Miten kovasti se vieläkin kirpaisee! Miksi en ollut oikea ihminen? Mitä väärää minussa oli? Millainen se oikea ihminen on?

En edelleenkään voi olla täysin varma, ettei eron taustalla ole toista naista, mutta mitkään merkit eivät siihen viittaa. Tuska olisi kai ollut vielä pahempi, jos olisin tullut jätetyksi toisen takia, mutta silloin olisi ollut edes SYY. Mutta se, että olen niin väärä/vaikea/tylsä/huono/ärsyttävä/vastenmielinen/tai-mitä-lienenkään, että hän valitsi mieluummin yksin olon, kuin minun seurani, se on jotenkin nöyryyttävää. Ja miksi minä näitä asioita yhä vatvon? Niin, sanokaapa se!

Tulevia koettelemuksia, jotka nyt pelottavat, ovat pääsiäisen pyhät ja vappu. Vaikeita hetkiä on varmasti luvassa. Lisäksi yksi tuskan paikka on se, että pitäisi hakea entisestä kodista ihan kohtapuoliin polkupyörä ja auton kesärenkaat. Ne hoituvat vielä sisälle menemättä, mutta silloin muuton aikaan jäi ullakko penkomatta pakkasten takia ja se pitäisi käydä läpi. Voisin pyytää Jarmoa nostamaan minun tavarani ulos, mutta hän ei todellakaan muista, mikä kummankin on (sen puoleen olisin voinut muutossa tyhjentää vaikka koko talon). Olen lykännyt asiaa, enkä tiedä tuleeko helpommaksi vai vaikeammaksi, jos sitä lykkää vielä vähän.

Perjantaina matkustan viikoksi veljeni luo. Sieltä palattuani vasta alan murehtia noita edellä mainittuja asioita.