Kumma miten pienestä asiasta ja miten yhtäkkiä suru ja ikävä voivat aina iskeä. Ajaminen jonkun paikan ohi, jokin laulu tai tavara, ihan mikä vaan voi ne laukaista. Tänään on paha mieli meinannut ottaa vallan monta kertaa.

Kaikki alkoi siitä, kun olin vanhempieni luona ja siskoni tuli sinne miehensä kanssa. Taisin nähdä siskon miestä nyt ensimmäisen kerran eron jälkeen. Se tilanne, että sisko on siellä miehensä kanssa ja minä yksin, iski jostain syystä todella kipeästi.

Jatkoin sieltä sitten kauppaan. Lauantai oli entisessä elämässäni se päivä, kun Jarmon kanssa yhdessä kävimme kaupassa ja laitoimme jotain hyvää ruokaa. Olenhan nyt ehtinyt jo monena lauantaina käydä kaupassa yksin, eikä se ole ollut mitenkään kamalaa, joten en tiedä, mikä nyt tuli. Se tapahtui pakastealtaalla, kun yhtäkkiä vain tajuntaan iski, että "ei enää koskaan yhteisiä kauppareissuja, ei koskaan ruuanlaittoa yhdessä". Nojasin pakastealtaan reunaan, vedin monta kertaa syvään henkeä ja vakuuttelin itselleni, että kohta tämä menee ohi ja että pitemmän päälle olen onnellisempi yksin. Rauhoituin, mutta viime aikoina niin tutuksi tullut täältä-pitää-päästä-pois -tunne jäi.

Vielä vihannesosastolla lappaessani perunoita pussiin siihen tuli yksi puolituttu. Minulla oli koko ajan mielessä, että "otan tässä irtoperunoita, koska olen ERONNUT ja eihän ERONNUT voi ostaa puolentoista kilon pussia, kun ei sitä ehdi yksin syödä". Ihan kuin joku nyt oikeasti vahtaisi toisen perunan ostoa ja tekisi siitä johtopäätöksiä tämän siviilisäädystä.

Kotona tunsin olevani pitkän kävelylenkin tarpeessa. Se helpotti vähän, muttei vienyt pahaa mieltä kokonaan pois. Lisäksi olen saanut pienen flunssan, edellisestä on varmaan toista vuotta aikaa. Olen kyllä jo ihmetellytkin, etten ole sairastunut aikaisemmin, tämä eron stressaama elimistöni on varmasti mitä otollisin maaperä kaikenlaisten pöpöjen pesiä.