Nyt on noin viikon verran ollut oikeastaan aika hyvä mieli. Erona aikaisempaan on ensinnäkin se, että tämä on melko pitkä hyvä jakso. Toisaalta tähän asti on tuntunut, että ne päivät, jotka eivät ole olleet pahoja, eivät ole tuntuneet miltään muultakaan. Nyt viime päivinä olen jo pystynyt vähän innostumaankin asioista. Kysymys tietysti kuuluu, milloin tämä loppuu. Kuitenkin olen toiveikas, ehkä olen ottanut edes pienen askeleen toipumisen tiellä.

Pikkuisen minua huolestuttaa, että tämä asioista innostuminen saa välillä vähän maanisiakin piirteitä. Olenkohan koskaan aikaisemmin esim. ruvennut imuroimaan sunnuntai-iltana seitsemän jälkeen. Olen myös alkanut pelätä ihan kohtuuttomasti niitä huonoja päiviä. Heti, kun tuntuu vähänkin masentavalta, meinaan mennä paniikkiin ja ajattelen, etten kestä enää yhtään pahaa päivää. Yritän kyllä muistuttaa itselleni, että ihan normaaliin elämään kuuluu aina huonompiakin päiviä, olitpahan eronnut tai et.

Viime yönä hoksasin myös yhden asian, jota voisin pitää toipumisen merkkinä (niin hassulta kuin se kuulostaakin): olen taas alkanut kärsiä unettomuudesta. Olen kärsinyt vuosikausia (en tietenkään jatkuvasti, vaan jaksottain) sellaisista uniongelmista, että herään aamuyöllä ja saatan valvoa kahdesta kolmeen tuntia. Joskus olen huomannut tämän lisääntyvän, jos tunnen itserni stressaantuneeksi, mutta usein en ainakaan tiedosta valvomiselle mitään syytä. Eron jälkeen nämä uniongelmat loppuivat lähes kokonaan. Kahden ensimmäisen kuukauden aikana valvoin ehkä parina yönä. Ihmettelinkin, miten pystyin nukkumaan niin hyvin, vaikka yöllä pienistäkin murheista kasvaa yleensä jättimäisiä. Veljeni arvelikin, että ehkä tämä suru liian suuri yöllä murehdittavaksi. Nyt olen tämän hyvän viikon aikana valvonut kolmena yönä. Enkä mieti eroa, vaan työasioita, tai mitä ruokaa laittaisin huomenna tai mitä panisin päälleni aamulla. Viime yönä valvoin hyvillä mielin ja ajattelin, että ehkä olen palaamassa ennalleni.

Tiedän kyllä, että pitäisi tuohonkin unettomuuteen hakea apua, mutta nyt sitä on turha tehdä, koska eron aiheuttamaksihan se kuitenkin määriteltäisiin (vaikkei taatusti ole). Joskus vuosia sitten siitä lääkärille sanoin ja hän tokaisi, että stressi. Enkä todellakaan tuntenut itseäni silloin pätkääkään stressaantuneeksi.

Olen kovasti myös miettinyt, mitä tunnen tällä hetkellä ex-miestäni kohtaan, mutta siitä taidan kirjoittaa myöhemmin. Huomenna ehkä taas näemme harrastuksen merkeissä ja voin silloin analysoida tunteitani tarkemmin.