Olen nyt siis vierailulla veljeni luona. Valitettavasti en ole voinut nauttia tästä reissusta niin paljon, kuin kuvittelin. Totuus iski tajuntaan oikeastaan lähtöä edeltävänä iltana, kun rupesin katselemaan netistä karttaa, että osaan varmasti junalta perille. Silloin vasta tajusin, että olen viimeksi käynyt täällä Jarmon kanssa. Ja itseasissa en ole käynyt kenenkään muun, kuin Jarmon kanssa, en edes yksin. Jokainen paikannimikin siinä kartalla tuotti niin suurta tuskaa, että aloin karvaasti katua koko matkaa.

Junalla matkustamiseen ei liity mitään yhteisiä muistoja, mutta sekin oli melkoinen koettelemus. Kun koko matka oli jo alkanut ahdistaa ja edellisestä junamatkasta on sen verran aikaa, että se hieman jännittikin, niin tunteet olivat taas aikalailla pinnassa. Vaunu oli melkein täynnä, liikaa ihmisiä, liikaa iloista puheensorinaa, liikaa pariskuntia ja kaveriporukoita matkalla lomailemaan yhdessä. Ja kaikki täällä paikan päällä tuo muistuttaa entisestä elämästä. Koska vietän nykyään telkkaritonta elämää, niin TV:n katselukin on ollut tuskallista ja tuonut koko ajan mieleen kaikki yhdessä vietetyt illat.

Nyt olisi tarkoitus lähteä kaupungille kiertelemään, yksin. Ahdistaa, mutta en voi hautautua neljän seinän sisällekään moneksi päiväksi. En olisi uskonut, että voin kaivata näin paljon nykyistä kotiani. Nyt vasta ymmärsin, millainen turvapaikka ja mielenrauhan tyyssija se minulle on. Uuden elämäni ensimmäinen ja oma asia, jossa on mahdollisimman vähän yhteisistä ajoista muistuttavia asioita. Mutta kai nyt olisi aika ruveta kerämään uusia, ihan omia muistoja. Ehkä ne vanhat muistot sitten haalistuvat ajan myötä.