Mietin, milloin olen viimeksi viettänyt vappua yksin. Muistaakseni en milloinkaan. Ennen Jarmoa olin aina kavereiden tai kulloisenkin seurustelukumppanin kanssa baarissa tai jossain. No, kerta se on ensimmäinenkin.

Sen verran olen erosta toipunut, että olisi ihan mukava lähteä jonnekin. Yksin ei kuitenkaan huvita ja niitä kavereita ei edelleenkään ole. Eronnut nainen yksin baarissa vonkaamassa (sillä vonkaamiseksihan se kuitenkin katsotaan) on todella säälittävä näky. Toisaalta taas kun tällä kylällä menopaikat on laskettavissa yhden käden sormilla, tarvittaisiin pieni ihme, etten törmäisi Jarmoon. Ja baarissa en halua häntä tavata. Mielentilasta riippuen varmaan alkaisin ruikuttaa ikävääni tai haukkuisin hänet pystyyn. Huonoja vaihtoehtoja molemmat.

Vaikka nykyään suoriudun normaalielämästä mielestäni ihan mallikkaasti, ovat nämä niitä päiviä, kun ei haluaisi tavata ketään. Ei kuunnella toisten vappusuunnitelmia ja vielä vähemmän uteluja omista olemattomista suunnitelmista. Kauppaan oli kuitenkin lähdettävä. Tietysti nyt aattona olivat kaikki liikkeellä ja itseni idiootiksi tuntien pakoilin tuttuja hyllyjen välissä. Pahin oli kuitenkin edessä, kun yhden nurkan takaa eteeni pölähti Jarmon äiti. En ole nähnyt Jarmon vanhempia kertaakaan eron jälkeen, mutta onneksi hän suhtautui minuun ihan luontevasti, kyseli kuulumisia, eikä maininnut erosta. Kysyi tosin lopuksi, että minnekäs aion mennä vappua juhlimaan.

Tuo yllättävä kohtaaminen sai taas kyyneleet nousemaan silmiin. Onneksi tuollaiset tapahtumat eivät nykyisin saa minua koko loppupäiväksi pois tolaltaan, vaan lyhyt itsensä kokoaminen turvallisessa hyllyvälikössä riitti. Ehkä on parempi, että baarireissu jääkin väliin, kun mieliala on edelleen näin epävakaa. Ostin kyllä pullon mietoa viiniä ja pussin irtokarkkeja, pitää ottaa niillä ilo irti hauskassa seurassa itseni kanssa.

Hauskaa vappua kaikesta huolimatta!