Viikonloppuna tuli erosta kuluneeksi kolme kuukautta. Tai en tiedä lasketaanko ero alkaneeksi siitä päätöksestä vai erilleen muuttamisesta. Mutta koska päätös tehtiin (Jarmo teki) tammikuun viimeisenä päivänä ja seuraava yhdessä asuttu kuukausi oli jo yhtä surua ja tuskaa, niin voinen katsoa erosta kuluneen nyt siis kolme kuukautta.

Mitä tässä ajassa sitten on tapahtunut ja miten olen edistynyt? Näyttäisi siltä, että viimeisin kuukausi on ollut vähän helpompi. Enää ei ole esimerkiksi ollut sellaisia itkupäiviä, jolloin kyyneleet eivät meinaa loppua. Pahat hetket menevät ohi nopeammin. Pystyn myös (toisinaan) puhumaan erosta jo melko luontevasti, jopa vitsailemaan siitä. Mutta vaikeita aikoja on edelleen. Nyt vapun jälkeen on tuntunut aika pahalta.

Olen aina rakastanut juhlapäiviä ja odottanut niitä lähes lapsen innolla. Ostanut suklaamunia pääsiäiseksi, puhaltanut ilmapalloja vappuna... Turha kai mainitakaan, että yksin ei huvita. Päivistä, joita ennen niin kovasti odotin, on tullut päiviä, jotka pitää vain saada jotenkin kulumaan. Sama koskee osittain myös viikonloppuja. Vaikka en ole koskaan ollut varsinaisesti kesäihminen, parhaita hetkiä Jarmon kanssa olivat grillaaminen lauantai-iltana pitkän kaavan mukaan ja siihen päälle saunominen. Eipä tarvitse tänä kesänä grillailla. Itse asiassa vihaan koko kesää.

Tulevaisuus ei edelleenkään näyttäydy minulle mitenkään valoisana. Yritän siis vain elää tätä hetkeä. Kun tulee vaikeampia aikoja, yritän vakuuttaa itselleni, että kohta helpottaa. "Nyt tuntuu pahalta, mutta se menee ohi". Ja ainahan se on mennyt, ennemmin tai myöhemmin. Asetin silloin joskus virstanpylvääksi sen, kun erosta on kulunut vuosi. Siitä on nyt jo mennyt neljännes. Enhän tietenkään voi tietää, olenko silloinkaan vielä voiton puolella, mutta olen luvannut, etten ennen sitä tee ainakaan mitään suuria elämääni koskevia päätöksiä. Mutta matkaa on vielä jäljellä.