Itkettää, ahdistaa, masentaa, väsyttää... Kaikki tuntuu taas niin vaikealta. Mietin palaanko koskaan ennalleni? En tunne itseäni enää. En tiedä mitä haluan, mieliala heittelee laidasta laitaan, tulevaisuus (ja nykyisyyskin) pelottaa. Elämä joka minulla oli, katosi jonnekin ja jäin vain minä, yksin ankeaan asuntooni kuluttamaan päiviä päivien perään. Sillä sitähän tämä on, päivien kuluttamista, ei elämää.

Kaikkein pahinta tällä hetkellä on suunnaton itseinho, josta en pääse eroon. Itsetuntoni on aina ollut huono. Työni osaan ja harrastuksistani nautin, mutta kaikessa sosiaalisessa elämässä tunnen olevani täydellinen luuseri. En ole koskaan uskonut että kukaan oikeasti haluaa olla seurassani, viettää aikaa kanssani. Siksi tuntuikin uskomattomalta, että kuitenkin elämääni tuli mies, joka halusi jakaa oman elämänsä kanssani. Tai siltähän se näytti. Meni vuosia, ennen kuin varovasti aloin uskoa, että ehkä tämä sittenkin kestää. Ja sitten viedään kaikki ja romutetaan se hauras usko itseeni, joka on päässyt syntymään. Ihan kuin kaikki olisi ollut julmaa pilaa. Hah hah, luulitkos OIKEASTI, että joku välittäisi sinusta!

Harrastan fanaattisesti liikuntaa, poden huonoa omaatuntoa jos en jaksakaan lähteä lenkille. Kyttään vaakaa ja mittailen takapuoleni kokoa peilistä. En tiedä inhoanko enemmän peilikuvaani vai henkistä minääni. En pääse yli siitä ajatuksesta, että en kelvannut. Enkä voi päästä eteenpäin, ennen kuin alan hyväksyä itseni.