Kulunut viikko on ollut ehkä yksi parhaimmista eron jälkeen. En ole ajatellut Jarmoa juuri lainkaan. Tosin se johtuu siitä, että olen ollut todella kiireinen. Sijaisuus työpaikassa, johon olin menossa viikon päästä, olisikin alkanut jo tällä viikolla, mutta oli töitä toisaallakin, joten olen luovinut kahden työn välillä parhaani mukaan. Sain pari työhommaa viikonlopuksikin, joten aikaa turhalle miettimiselle ei ole ollut.

Kun nyt rauhoitun viettämään lauantai-iltaa, aloin pohtia, kaipaanko Jarmoa. Kyllä kai. Mutta enemmänkin kaipaan vain JOTAIN. Että joku soittaisi, kysyisi mitä kuuluu, kutsuisi jonnekin. Mutta kun tiedän, ettei niin käy, alan yhä paremmin hyväksyä tämän yksin olemisen. Pitemmän päälle se kuitenkin voi käydä raskaaksi. Aloin myös toivoa, että Jarmo mahdollisimman pian löytäisi jonkun uuden. Se on kuitenkin seuraava tilanne, joka tulee tuottamaan minulle äärettömästi tuskaa, ja haluaisin vain elää senkin tilanteen alta pois nyt äkkiä. Haluaisin lopultakin olla vapaa!

Huomasin eräänä päivänä eronneessa minässäni myös uuden piirteen. Satuin töiden puitteissa tilanteeseen, jossa yllättäen oli pari mielestäni varsin komeaa miestä. Vasta jälkeenpäin tajusin, että olin ylipäätään huomioinut koko asian. Tähän asti kukaan ei millään tavalla ole herättänyt kiinnostustani. Ehkä nainen sisälläni on heräämässä eloon. Se on valitettavaa nyt, kun juuri yritän opetella elämään ilman ajatustakaan miehistä.

Mutta yllätinpä itseni vielä yhdellä tapaa: ostin lipun festareille! Nuorempana harrastin sellaista paljonkin, viime aikoina kunnon avovaimona se on jäänyt. Sen verran tein taustatyötä, että varmistin kyseisellä paikkakunnalla asuvalta kaveriltani yösijan. Hän on festareilla talkoohommissa, joten hänestä saan varmasti myös seuraa, mutta koska musiikkimakumme eivät juuri kohtaa, olen valmistautunut liikuskelemaan pääasiassa yksin, hui! Kadun ehkä tätä vielä, mutta olisin katunut sitäkin, jos olisin jänistänyt.