Olen tänään itkenyt pitkästä aikaa melko paljon. En tiedä, miksi on niin paha mieli. Onko se vain tämä kaunis, kesäinen lauantai. Entisessä elämässäni tähän aikaan oltaisiin luultavasti grillailemassa. Mutta en ole niinkään itkenyt ikävääni, vaan omaa huonouttani. Miten edes kuvittelin, että joku haluaisi oikeasti elää elämänsä kanssani? Olen itkenyt epäonnistumistani, hukkaan menneitä vuosia, sitä, etten ole saavuttanut elämässäni mitään, että olen vain mielestäni niin epäonnistunut ihminen, ettei kukaan minua voi edes haluta (miten voisikaan, kun itsekin inhoan itseäni niin paljon?).

Minun on pakko käsitellä tässä vähän Sannin viimeisimpiä kommentteja. Esim. tuo "ensin on opeteltava olemaan onnellinen yksin" on NIIN totta. Luin vastottain jostain eroa käsittelevästä jutusta seuraavan viisauden: "Jokaisen on opittava ensin tekemään itsensä onnelliseksi, ennen kuin voi vaatia sitä toiselta". Tuo lause on siitä lähtien ollut muistilapulla työpöydälläni, ja luen sen joka päivä monta kertaa.

Sanni kirjoitti myös, että tuntuu, että pitäisi pyydystää uusi mies, edes yhden yön juttu. Tänään mietin aivan samaa. Pitäisikö lähteä baariin ja iskeä joku vain siksi, että se olisi ikään kuin piste iin päälle tähän eroon. Että olisi ollut jonkun toisen miehen kanssa. Ja edelleen Sannia myötäillen, en kuitenkaan olisi siihen vielä valmis. Kun välillä oudotkin ajatukset kiertävät päässä kehää, niin on todella lohdullista huomata jonkun muunkin painiskelevan samojen asioiden kanssa. Välillä tuntuu melkein pelottavalta, miten jollain vieraalla ihmisellä jossain voi olla niin samanlaiset ajatukset. Ja aina se helpottaa.

Mietin vielä sitäkin, kun Sanni kertoi aikovansa muuttaa mm. pukeutumistaan "enemmän sellaiseksi, millainen olen aina halunnutkin olla". Aloin pohtia, millainen minä olen aina halunnut olla ja totesin, etten edes tiedä. Kun tapasin Jarmon, olin juuri valmistunut opiskeltuani toisella paikkakunnalla viisi vuotta. Menneet vuodet olivat siis opiskelijaelämää ja sehän on aina vähän omanlaistaan. Tuntuu, etten sen jälkeen ehtinyt muodostaa mitään selkeää kuvaa ihanneminästäni, sillä väkisinhän siihen on toinen silloin vaikuttanut. Ehkä tuo olisi seuraava pohtimisen arvoinen asia. Joku toinenkin kirjoitti jo aikaisemmin kommentissaan, että on eron jälkeen ottanut takaisin esim. nuorekkaamman pukeutumistyylin. Itsekin olen, kun nyt mietin, ostanut kirppikseltä muutamia hameita ja mekkoja, joita tuskin olisin Jarmon kanssa ollessa hankkinut. Niin ja veljen luona vieraillessani löysin yhdestä kaupasta valtavan isot aurinkolasit. Näytän niissä vähän hassulta, mutta kun siitä ei kenenkään muun kuin itseni tarvitse kärsiä, niin käytän niitä.

Ehkä tässä on todellakin aika ruveta elämään ihan oikeasti sitä OMAA elämää.