Vuosikausiin minulla ei ole ollut mitään varsinaista haavetta. Enkä ole siitä millään tavalla kärsinyt. Suurin haaveeni oli vain se, että asiat eivät muuttuisi. Että saisin pitää sen, mitä olen saanut: hyvän miehen, mukavan kodin, turvallisen elämän. Haaveeni ei toteutunut.

Nyt kun pikku hiljaa olen nousemassa tästä eron aiheuttamasta epätoivon suosta, on yksi unelma alkanut nostaa päätään. Ensin se oli vain pieni hassu ajatus, päähän pälkähdys, jolla leikittelin. Sitten se kasvoi tasolle ehkä-sitten-joskus-tulevaisuudessa. Mutta ajatus ei ole jättänyt minua rauhaan ja lopulta olen alkanut pyrkiä sitä kohti. Unelmani on oma pieni talo.

Alkuun ajatus tuntui täysin toteuttamiskelvottomalta ja nytkin siinä on niin monta mutkaa matkassa, mutta hetken mielijohteesta varasin eräänä päivänä ajan pankkiin. Ja kas vain, minulla olisi mahdollisuus saada pieni laina epävakaasta työtilanteestani huolimatta. On toinen juttu, löydänkö koskaan sopivaa kohdetta. Sen pitäisi olla edullinen, ei liian iso, mutta ei liian pienikään, omassa rauhassa, muttei liian syrjässä, ei isoa remontin tarvetta, riittävästi pihaa, muttei paljon pihan hoitoa... Vaatimusten lista on pitkä.

Kun unelmasta on alkanut muotoutua tavoite, olen siitä jo ruvennut puhumaan. Ja saanut tyrmääviä kommentteja. "Yksin omakotitaloon?!", "siinä on niin paljon hommaa", "kyllä sinun nyt täytyy harkita tarkkaan". Ja kyllä, tiedän, että rivitalo- tai kerrostaloasunto olisi järkevämpi ratkaisu. Mutta nyt haluan kerrankin elämässäni tehdä niin kuin minusta tuntuu, en niin kuin olisi järkevää. Olen saanut tarpeekseni JÄRKEVÄSTÄ ajattelusta, joka ei tähänkään mennessä ole johtanut mihinkään. Nyt aion elää omaa elämääni, tehdä itse omat päätökseni, kukaan ei minua niissä voi määräillä. Eikä kukaan sitten enää voi ajaa minua pois omasta kodistani!

Mutta toistaiseksi oma pikku talo on vielä unelma, eikä minulla ole kiirettä sen toteuttamiseen. Toistaiseksi riittää, että minulla on tulevaisuutta ajatellessani jokin kiintopiste, josta haaveilla sängyssä ennen unen tuloa.