Mielestäni olen päässyt eroprojektissani edes pikkuisen eteenpäin. Niin kuin olen kertonutkin,en enää itke niin paljon ja suoranainen epätoivo, jota tunsin välillä, tuntuu väistyneen. Nyt olen kuitenkin juminut tähän seuraavaan vaiheeseen. Tunnen lähes jatkuvasti surua, alakuloisuutta ja ehkä kaikkein eniten tyhjyyttä. Vaikka miten yrittäisin iloita ja nauttia elämästä, niin jotain vain puuttuu. Meneekö tämä vaihe koskaan ohi? Voinko vielä olla aidosti onnellinen? Voiko erosta koskaan päästä kokonaan yli?

Kun silloin tällöin jokin asia tai tekeminen tuntuukin hyvältä, se menee pilalle, kun alan miettiä miten paljon mukavampaa sama homma olisi Jarmon kanssa. Edelleenkin ajatukset kiertävät samaa kehää, eron syissä ja seurauksissa, vanhoissa muistoissa. Arki menee melko hyvin, mutta minulla on jatkuvasti oltava tekemistä. Jos ei ole töitä, suunnittelen seuraavaa päivää jo edellisenä iltana. On oltava koko päivän kattava suunnitelma, ettei ikävä ja paha mieli pääse yllättämään. Vaikka olisin väsynyt ja haluaisin levätä, silti on pakko puuhata jotain. Tai ainakin on otettava kirja käteen ja paettava sen maailmaan.

Pahimpia ovat viikonloput ja taas olisi edessä yksi. Pahinta on, kun haluaisi pitää hauskaa ja nauttia viikonlopusta, jota ennen aina niin kovasti odotti. Nyt se pitää vaan yrittää kuluttaa ja tapella pahaa mieltä vastaan. Törmäsin vielä äsken kaupassa Jarmoon, häkellyin, enkä muistanut mitä olisi pitänyt ostaa. Jarmon tapaaminen on OK, kun siihen on varautunut, mutta yllättävät tilanteet ovat asia erikseen.

Se, mitä tällä hetkellä elämääni eniten kaipaisin (kun Jarmoa kerran en saa), on ihminen, mies tai nainen, ei väliä, mutta joku, jonka kanssa voisi silloin tällöin viettää aikaa. Joka lähtisi kanssani retkelle tai pyöräilemään, jonka kanssa voisin mennä kahville, joka katsoisi kanssani kauhuelokuvan ja jolla ei olisi kiirettä minnekään, laittamaan ruokaa perheelleen tms., vaan hänellä olisi aikaa olla kanssani ja hän haluaisi viettää aikaa kanssani. Mistähän sellaisen saisi?