Välillä olen niin väsynyt tähän yksin olemiseen. Vaikka arki sujuu nykyään melko hyvin, niin erityisesti näin viikonloppuiltaisin kaipaisin välillä niin kovasti seuraa. Nykyään tapaan lähinnä vain vanhempiani ja siskojani. Olen toki iloinen että minulla on heidät, mutta aina se vain ei riitä. Siskoilla on perheensä eikä iäkkät vanhempanikaan ehkä ole parasta mahdollista viikonlopunviettoseuraa. Joskus kaipaisin seuraa myös ulkoilemaan. Liikun mielelläni yksin, mutta kun se on aina yksin. Lenkkeilen yksin, pyöräilen yksin, rullaluistelen yksin... Aina vain yksin. Ennen näitä asioita tehtiin Jarmon kanssa yhdessä.

Toivon edelleenkin, että voisimme joskus vielä olla, jos nyt ei ystäviä, niin jotain sinne päin. Paitsi että hän oli puolisoni, hän on myös yksi parhaista tyypeistä, joita olen koskaan tavannut. Kaikki meillä kävi yksiin: harrastukset, mielenkiinnon kohteet, huumorintaju, arvot, maailmankatsomus. Mutta ehkä se jokin vain puuttui. Pakko kai minunkin on myöntää, ettei välillämme ollut koskaan mitään suuria tunteita. Mutta se mitä oli, olisi riittänyt minulle. En kaivannutkaan mitään enemmän. Minulla oli ennen Jarmoa muutama lyhyt seurustelusuhde, jotka olivat melko kiihkeitä, mutta valitettavasti riidat ja erimielisyydetkin olivat yhtä kiihkeitä. Miten nautinkaan kaiken sen jälkeen, kun löysin tasapainoisen miehen, jonka kanssa oli mukava ja helppo olla ilman mitään tunteenpurkauksia suuntaan tai toiseen. Kuulostaa kai kliseeltä, mutta ehkä me loppujen lopuksi haimme parisuhteelta niin eri asoita.

Nyt toivon kuitenkin, että voisimme joskus vielä tehdä yhdessä jotain niistä asioista, joita teimme aiemmin, mutta vain kaveripohjalta. Kaipaan hänen seuraansa niin kovasti. Kukaan ei ymmärrä minua yhtä hyvin kuin Jarmo. Tilanne on vielä liian arka, meille molemmille, mutta ehkä joskus...