On ollut kamalan kiireinen viikko töissä, en ole jaksanut kirjoittaa. Toisaalta, eipä minulla juuri mitään uutta kerrottavaakaan ole. Tuntuu, että elämä vain junnaa paikallaan.

Edelleenkin olen välillä niin yksinäinen. Viikonloppua odottaa kai osittain vanhasta muistista, osittain siksi, että kuitenkin toivoo, jos se jotain kivaa toisi tullessaan. Sitten kun viikonloppu on käsillä, iskee paniikki. Mitä tekisin, ettei tarvitsisi jäädä yksin ajatustensa kanssa? Arki-iltaisinkin, vaikka miten väsyneenä, tuntuu aina, että pitää päästä jonnekin. Pois neljän seinän sisältä. Kesän tultua tarve saada oma koti on kasvanut pakonomaiseksi. Nykyinen asunto ahdistaa, haluan oman pihan. Tuntuu, ettei uusi elämäni voi alkaa, ennen kuin tämä asia järjestyy. Etsin epätoivoisesti sopivaa kohdetta ja yöllä heräilen ahdistuneena ajatuksesta, etten koskaan sitä löydä.

Ja vielä kun olisi joku, jonka kanssa joskus viettää aikaa. Kun satun oikein kauniille paikalla luonnossa retkeillessäni, toivoisin joskus niin kovasti, että voisin jakaa sen hetken jonkun kanssa. Tai edes kertoa siitä jollekin kotona. Työpäivän jälkeenkin tuntuisi mukavalta, kun voisi joskus purkaa ajatuksiaan. Nyt kaikki on vain märehdittävä yksin. Ei ole ketään, joka ymmärtäisi minua. Ketään ei kiinnosta, joskus tuntuu, ettei kukaan edes kuuntele. Jarmon kanssa jaoin elämäni kuitenkin niin pitkään, että hän jo puolesta sanasta ymmärsi, mitä tarkoitin. Ja usein sanoja ei edes tarvittu, yhdellä katseella pystyi viestimään sen, jota jollekin toiselle olisi joutunut selittämään kauan. 

Kun viikon stressi nyt hellittää ja on aikaa rauhoittua, kyyneleet nousevat taas väkisin silmiin. En saisi olla surullinen, niin monta hyvää asiaa elämässäni on, mutta välillä vain olen. Niin valtavan surullinen.