Olen tänään taas itkeskellyt, milloin mistäkin syystä. Tulevaisuus tuntuu niin arvaamattomalta, pelottaa ja ahdistaa. Miten onnellinen olinkaan parisuhteessani siitä, että minulla oli joku. Ei ehkä koskaan lapsia ja lapsenlapsia, mutta mies, joka välittää. En pysty ajattelemaan, että mitäköhän tulevaisuus voikaan minulle antaa. Huomaan miettiväni vain, mitä tulevaisuus voikaan minulta vielä viedä.

Ajattelin, että kiivas työtahti olisi hyväksi, mutta liika on näköjään liikaa. Kun väsyn ja stressaannun, palaa sama oirehdinta, kuin eron alkuaikoina. Purskahtelen itkuun, ahdistun julkisilla paikoilla, unohtelen asioita. Yhtenä päivänä lupauduin jäämään ylitöihin ja raahauduin sen jälkeen kauppaan kellon ollessa yli kahdeksan. Minua alkoi itkettää, kun näin nuoren isän pienen tyttärensä kanssa. Hänellä oli joku, joka välitti hänestä ja tarvitsi häntä! En ole ikinä edes halunnut lapsia, mutta monesti perheiden näkeminen tekee silti niin kamalan kipeää. Toisaalta kirpaisee joskus myös lenkillä nähdä koiranomistajia koirineen. Heilläkin on joku... Pelkään koiria, enkä uskaltaisi varmaan silittää puoliakaan niistä vastaan tulevista koirista, mutta silti.

Olen kirjoittanut tämän kai kymmeniä kertoja, mutta kirjoitan taas: en pääse yli epäonnistumisen tunteesta. Jos joskus heikkona hetkenä ajattelen, että ehkä voisin sittenkin olla jonkun mielestä kiinnostava tai hyvänä päivänä peiliin katsoessani mietin, etten olekaan niin kamala ilmestys, niin pieni ääni päässäni kuiskaa joka kerta: mutta etpä kelvannut ex-miehellesi! Ja kaikki on taas pilalla! En tiedä miten tuon äänen vaimentaisi. Itsetuntoni on edelleen täysi nolla.

Tänään pyöräilin hiljaiselle uimarannalle. Istuin kauan ja tuijotin aaltoja. En tiedä miten kauan, sillä menetin täysin ajantajuni. Aaltojen pauhu peitti alleen kaupungin äänet. Oli lopultakin taas niin hyvä olla. Reilun kahdenkymmenen kilometrin päässä keskustasta on myynnissä sievä pieni talo nätteine piharakennuksineen. Pelkään, että heikkona hetkenäni ostan sen.