Olen tehnyt muutaman viikon todella tiukasti töitä. Nyt olisi edessä kolme viikkoa työttömyyttä. Kolme viikkoa aikaa vaipua masennukseen. Tai vaihtoehtoisesti nauttia kesästä ja elämästä. Kumpaa tulen tekemään, en tiedä vielä. Tänään vielä saattelin ensimmäisen kummilapseni ripille. Nyt kun on aikaa loppuilta istahtaa ja miettiä, rauhoituin pohtimaan, mitä minulle kuuluu nykyään.

Oikeastaan en tiedä. Edelleenkin minulla on tunne, että kaikki on vielä elämässäni niin uutta ja outoa, vaikka jo monta kuukautta olen yksinelämistä harjoitellut. Vieläkin joudun vakuuttelemaan itselleni, että ihan oikeasti olen sinkku (eikä se sana tunnu sopivan minuun edelleenkään). En ole eron jälkeen koskenut yhteenkään mieheen. Ajatus ei vieläkään tunnu luontevalta. Toisaalta olen päässyt siitä täysin sukupuolettoman olennon roolista hieman irti. Olen alkanut huomata miehet ympärilläni. Ajatuskin minkäänlaisesta suhteesta saa minut kauhun valtaan, mutta en voi kieltää, ettenkö joskus hetkittäin kaipaisi jotain pientä säpinää. Yritän kuitenkin päästä niistä tuntemuksista yli. Mistäpä minulle sitä paitsi mitään säpinää järjestyisikään. Kaljanhuuruiset baarikähmimiset olen päättänyt kiertää kaukaa.

Jarmon talo on edelleen myynnissä. En tiedä, onko potentiaalisia ostajaehdokkaita ollut. Edelleenkin hänen mahdollinen pois muuttamisensa herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Järki sanoo kuitenkin, että se olisi parasta, meidän molempien kannalta.

Tänä aamuna huomasin, että jo aikaa sitten Jarmolta saamani kaktus oli kuollut. Mitähän sekin ennustaa?