Taas koetellaan. Selailin tapani mukaan netistä myytäviä taloja. Ja siinä se oli: valitettavasti ei tuleva unelmakotini, vaan entinen kotini. Tässä vaiheessa olisi kuulunut hillitä itsensä, mutten voinut ja laitoin Jarmolle tekstaria "Myyt sitten taloa?" Hän vastasi, että "Jep". Tässä vaiheessa viimeistään olisi pitänyt hillitä itsensä, mutta koska tiesin, etten saa mielenrauhaa, tivasin häneltä vastausta. Vetosin siihen, että haluan tietää mitä on tekeillä, ennen kuin joudun kuulemaan siitä joltain ulkopuoliselta. No, hän vain haluaa muuttaa lähemmäs työpaikkaa (ihan ymmärrettävää, se kun on naapurikunnassa). Uutta asuntoa ei kuulemma ole vielä tiedossa.

Tuo tieto oli kuin isku palleaan. Ensin tietysti takoi päässä, että Jarmo muuttaa pois! Menetän hänet lopullisesti. Keneltä nyt pyydän apua, jos sitä tarvitsen? Toisaalta tuli helpotus: nyt hän ei ainakaan vie uutta naista minun entiseen kotiini. Sitten alkoi taas ahdistus. Tämä tapahtui eilen. Vuorokauden olen nyt pyöritellyt asiaa mielessäni. Tänään olen itkenyt meidän molempien, en vain itseni, puolesta.

Sadannen kerran kysyn, miksei me voitu onnistua? Elää ja vanheta yhdessä. Viime kesänä remontoimme keittiötä. Uudet kaapit, uudet kodinkoneet. Jarmo laittoi kaiken itse. Tänä kesänä oli tarkoitus suorittaa keittiöremontin vaihe 2. Oletin, että hän tekee sen, ehkä joskus myöhemmin. Kaiken, mitä hän omin käsin silloin teki ja on tehnyt jo aiemminkin, siitä hän on nyt valmis luopumaan. Hän kertoi, ettei raaskisi. Tiedän sen kertomattakin.

Toisaalta mietin, ettei kaikki syy siihen, ettei Jarmo voinut olla onnellinen, ollut minussa. Minä olin vain yksi este, joka oli raivattava pois. Tosin jos hän olisi välittänyt tarpeeksi, olisimme tehneet ratkaisut yhdessä. Minä olisin kyllä muuttanut hänen kanssaan. Ennen eropäätöstä Jarmo jo puhui, että oli suunnitellut pois muuttamista. Minä kysyin silloin, kuuluinko minä niihin suunnitelmiin. Hän vastasi, että "joskus kuulut, joskus et." En vain uskonut, että hän oikeasti toteuttaisi suunnitelmansa. Luopuisi siitä kaikesta, mitä on vuosien saatossa talon eteen tehnyt. Toisaalta ihailen häntä. Hän uskaltaa sittenkin tehdä sen.

Ehkä tämä on se piste iin päälle eroon, se jota olen kaivannut. Mutta tuntuu silti niin pahalta, niin tyhjältä. Sekä Jarmon, että entisen kodin menettäminen. Vakkei minulla oikeasti ollut enää kumpaakaan. Kai tämä on vain hyvä asia. On pakko päästää irti. Yritän uskoa siihen "poissa silmistä, poissa mielestä" -sanontaan. Ja kun Jarmo löytää uuden ihmisen elämäänsä, ei minun tarvitse sitten ainakaan sitä olla läheltä todistamassa. Entä jos hänellä sittenkin oli siellä jo joku? En tiedä, en usko ja ei kai sillä ole väliäkään.

Olen edelleenkin itkenyt milloin mitäkin, yksinäisyyttä, epäonnistumista, menetettyä elämää. Mutta toissa iltana, aivan yllättäen itkin pitkästä aikaa silkkaa ex-mieheni kaipuuta. Makasin sängyssä ja toivoin vain, että saisin hänet lähelleni. Se oli outoa, koska luulin voimakkaimpien tunteiden tuolla saralla jo hellittäneen. Seuraavana päivänä sitten selvisi nuo muuttoaikeet. En usko kohtaloon tai ennakkoaavistuksiin, mutta hetken mietin, että olipa sattumaa...

Nyt olen vain väsynyt, surullinen, levoton ja jotenkin tyhjän päällä. Tai olen ollut jo pitkään, tämä uusin tieto nostaa vaan taas kaikki tunteet pintaan. Milloin tämä loppuu? Milloin tunnen taas olevani ehjä ja onnellinen? En jaksaisi enää olla surullinen.

Sain tänään kuulla, että eräs tuttava (onneksi ei kovin läheinen) tekee kuolemaa. Syöpä. Vain nelissäkymmenissä. Mikä oikeus minulla on olla onneton?