Huomenna alkaa kesälomasijaisuuspätkäni numero kaksi. Tämän viikon olen yrittänyt ottaa rennosti senkin edestä. Olen patikoinut luonnossa lähes 30 kilometriä, pyöräillyt ja kävellyt kaupungissa monta tuntia, istunut penkeillä ja puistoissa, syönyt jäätelöä, juonut olutta hyppyrimäkitornissa... Asian ydin on se, että minulla on ollut aikaa. Aikaa ajatella. Ja kyllä minä olenkin ajatellut!

Olen pohtinut mennyttä elämääni perin pohjin. Nimenomaan pohtinut, en surrut tai märehtinyt. Kysyin itseltäni, olenko ollut viime vuosina onnellinen. Vastaus on kyllä ja ei. Parisuhteessani olen ollut onnellinen (niin ainakin itselleni olen vakuuttanut). Muussa elämässä... no, vaihtelevasti. Olen aina ollut kova stressaamaan, pienistäkin asioista. Viime vuosina stressasin kohtuuttomasti töistäni, ihan arkipäiväisistä jutuista. Heräilin myös usein yöllä säpsähtäen, tunsin outoa ahdistusta, mietin ilman mitään syytä, että "tässäkö elämäni on?". Joskus (etenkin sunnuntaisin, kun tuleva viikko ahdisti) saatoin käpertyä tuntikausiksi sohvan nurkkaan pääsemättä siitä mihinkään.

Eron jälkeen minulla luonnollisesti oli niin paljon suurempia murheita, että töistä stressaaminen väheni radikaalisti. Sohvan nurkkaan taas en uskaltanut käpertyä, koska pelkäsin, etten enää koskaan siitä nousisi. Niin kuin kaikki blogiani lukeneet tietävät, olen ollut surullinen, masentunut, ahdistunut, epätoivoinen ja vaikka mitä, mutta sillä kaikella on ollut nimi: Ero. Tällä viikolla olen miettinyt, milloin viimeksi olen ollut ilman mitään syytä masentunut tai ahdistunut. En muista. Vaikka pahin vaihe eron suhteen on ohi, ei työstä stressaaminen ole palannut entisessä mittakaavassaan, enkä ole kertaakaan jämähtänyt sohvalle. Herään edelleenkin toisinaan yöllä ja valvon, mutten tunne ahdistusta vaan mietin mukavia asioita.

Vasta tämän viikonlopun aikana aloin noita asioita tiedostaa. Olinko onnellinen parisuhteessani? Minulla oli täydellinen mies. Mutta varsinkin viime aikoina kaipasin yhä useammin, että olisin saanut osakseni edes hitusen samanlaista ihailua ja arvostusta, jota itse tunsin Jarmoa kohtaan. Että hän edes joskus olisi sanonut, miten tärkeä hänelle olen. Että hän olisi osoittanut, että olen hänen elämänsä numero yksi. Aina näiden mietteiden jälkeen ääni päässäni soimasi minua. Ei sinulla ole mitään oikeutta valittaa. Sinulla on mies, joka on aina hyvä sinulle, ei koskaan loukkaisi sinua tahallaan, ottaa sinut aina huomioon! Ja aina tunsin huonoa omaatuntoa, että en voinut olla tyytyväinen siihen mitä sain.

Seurustelumme alkuaikoina lähisuvussani sattui vielä useita eroja, joihin liittyi pettämistä, liiallista alkoholin käyttöä, valheita, ynnä muuta. Sitä suuremmalla syyllä tein itselleni selväksi, että minulla ei ole mitään syytä olla tyytymätön. Sukulaiseni vakuuttivat kuorossa, miten hyvä onni minulla oli ollut, kun olin saanut sellaisen miehen. Pidin kynsin hampain kiinni siitä, että minun tuli onnistua suhteessani, jos jokin menee pieleen, vika on todennäköisesti minussa.

Nyt mieleeni on tullut varovainen ajatus: olisiko minulla sittenkin ollut oikeutta toivoa suurempia tunteita itseäni kohtaan? Eikö minun olisikaan tarvinnut tyytyä siihen, että minulla oli hyvä mies joka kohteli minua hyvin? Onko jopa mahdollista, että sittenkin voin suhteessani huonosti ja se heijastui elämän muille osa-alueille? Johtiko se jopa osaltaan tähän eroon? Nyt olen hämmennyksissäni, täysin pyörällä päästäni näistä uusista ajatuksista, jotka saattavat koko eron ihan uuteen valoon. Vai onko tämä vain jokin alitajuntainen keino löytää niitä selityksiä, joita en koskaan saanut? Joka tapauksessa minulla on tunne, kuin olisin heräämässä unesta, syntymässä uutena ihmisenä ja valtava tarve selvittää, millainen ihminen minä oikeasti olen. Olen täysin hukassa, mutta se ei tunnu pelkästään pahalta.