Lueskelin blogiani viime kuun ajalta ja järkytyin. Meneekö minulla oikeasti noin huonosti? Ei mene. Kai sitä selittää, että kirjoitettua tulee yleensä silloin, kun tuntuu pahalta tai jokin painaa mieltä. Kirjoitusteni yleissävy oli aika lohduton. Totuus on se, että nykyään tunnen silloin tällöin jopa sellaisia onnenhetkiä, joita en ole kokenut moneen vuoteen. Ne ovat lyhyitä, ohi meneviä tuokioita, mutta niinä hetkinä tunnen eläväni vahvemmin kuin ehkä kertaakaan parisuhteeni aikana.

Muutama päivä sitten kiipeilin kalliolle katsomaan yhtä hienoa luolaa. Maasto oli vaikeakulkuista, hiki virtasi ja jouduin monta kertaa tekemään todella työtä päästäkseni eteenpäin. Siinä hyppelehtiessäni kivenlohkareelta toiselle ajattelin yhtäkkiä: se mies meinasi tappaa seikkailijan minussa! Yksi parhaita puolia Jarmossa oli juuri hänen tasapainoisuutensa. Olin iloinen, että hänen luonteensa pikkuhiljaa tasoitti myös omaa luonnettani ja opin hillitsemään temperamenttiani. En tajunnut, mitä kaikkea muuta siinä samalla menetin. Kykyni innostua asioista lapsen lailla, uteliaisuuteni, taitoni olla onnellinen pienen pienistä asioista. Nyt haluan löytää sen kaiken uudelleen, tehdä asioita, joita Jarmon kanssa (tai edes hänen läsnä ollessaan) ei voinut tehdä.

Ensi viikonloppuna käännän nokan kohti Joensuuta ja Ilosaarirockia. Menen hakemaan takaisin palan nuoruuttani, jonka Jarmon kanssa ollessani hukkasin.