Pari päivää sitten kävin hakemassa ne muutamat huonekalut entisestä kodistani. Jarmo oli nostanut tuolit kuistille, kuten pyysin. Hän oli myös nostanut varastosta muutamia tavaroita ulos, vaikken pyytänyt. Oliko se viesti, ettei minun ole toivottavaa mennä sinne sisään? Menin silti, koska siellä oli muutakin minulle kuuluvaa. Minulla oli suuri kiusaus käydä sisälläkin (tiedän, missä avain on), mutta hillitsin itseni.

Tällä kertaa en tullut surulliseksi, mutta jostain syystä tulin taas vihaiseksi. Halusin viedä kaiken, mikä vähänkin minulle kuuluu. Kävin nyhtämässä pyykinkuivaustelinettäkin, jonka saimme vanhemmiltani, mutta se oli valettu kiinni maahan. Kävin katsomassa mansikkamaata. Jarmo ei ollut yrittänytkään hoitaa sitä. Suututti sekin. Saunaan kurkistin. Sinne oli hankittu tyylikkäät laudeliinat. Ei meillä koskaan ole käytetty laudeliinoja. Nytkö Jarmolla on niin hienoja saunavieraita, että pitää nekin olla?

Lopulta olin taas kaikkein eniten vihainen itselleni: miksi olla vihainen, miksi spekuloida toisen tekemisiä? Mitä ne minulle kuuluvat? Kuitenkin olen mieluummin vihainen, kuin surullinen. Pitäköön kaiken. Pitäköön uuden paremman elämänsä ilman minua, pitäköön pellavaiset laudeliinansa, pitäköön mansikkamaan nokkospuskineen ja rikkaruohoineen, myyköön talonsa! Ei liikuta minua enää.