Lähdin sitten perjantai-iltana viihteelle. Oli oikein mukavaa siskoni ja hänen miehensä ja monen sattunnaisen tuttavan kanssa. Meinasin ruveta itkemään ainoastaan yhden kerran (en ruvennut). Eräs ei niin kovin hyvä tuttava tuli kutsumaan pihajuhliinsa täksi illaksi. Sanoin, että ihan kiva, mutta tuskin tulen, kun en tunne ketään. Tämä sanoi, että valitettavasti sinkkumiehiä ei ole tulossa. Totesin siihen hieman kyyniseen sävyyn, että en todellakaan kaipaa mitään sinkkumiehiä. Vastaus oli: "Ai, sinä siis olet löytänyt jo jonkun?".

En tullut surulliseksi siitä, ettei minulla ole ketään, koska tässä vaiheessa en kaipaa ketään. Tulin surulliseksi siitä, että tiettyjen ihmisten silmissä tulen olemaan jonkinlainen luopio niin kauan, kuin olen yksin. Sillä sekunnilla päätin myös jättää tämän täydellisen perheen puutarhajuhlat väliin.

Mutta kävi myös jotain, mitä pelkäsin. Lähes puoli vuotta ilman miestä on tietysti vaikuttanut tietyllä tavalla. Ja siitä seurasi, että ensimmäinen edes tietyt kriteerit täyttävä ehdokas, joka tulee kosketusetäisyydelle, ei siltä säästy. Valitettavasti tämä ensimmäinen kosketusetäisyydelle tullut puolituttu oli varattu (seurustelee, ei kuitenkaan perhettä tämän naisen kanssa). Kun tapahtumat alkoivat edetä siihen suuntaan en sitä vielä tiennyt. Sitten kun tiesin, olisi tilanteesta voinut vielä perääntyä, mutta se oli valitettavasti menoa. Saa moittia ja moralisoida, olen sen ansainnut. En ole ylpeä siitä, mitä tein. Kadunko? En. Sain sen, mitä olin vailla.