Ihan näinä päivinä erosta tulee kuluneeksi puoli vuotta. Ihan ensin täytyy todeta, etten olisi uskonut toipuvani näinkään hyvin. Heti eron jälkeen ajattelin, että jos vuodenkaan päästä olisin tällä mielellä, se olisi jo saavutus. Nyt elän vaihetta, jossa kieltäydyn ajattelemasta sen enempää mennyttä kuin tulevaakaan. Näin en voi jatkaa loputtomiin. Jossain vaiheessa minun täytyy ruveta miettimään, mitä elämälläni aioin tehdä. Mutta sen aika ei ole vielä.

Pidän itseni myös koko ajan menossa. Keväällä pelkäsin kesää, halusin mennä sen yli pikakelauksella. Nyt pelkäänkin syksyä ja pimeitä iltoja, joita olen aina ennen rakastanut. Kesällä on niin helppo keksiä tekemistä, lähteä vaan jonnekin. Mutta syksy... Joulua en uskalla ajatellakaan, eikä minun tarvitsekaan, vielä.

Toki edelleenkin tulee vaikeampiakin hetkiä. Tällä viikolla tulin lounaalta työkaverini kanssa ja totesin hänelle vain ohimennen, ettei nyt yksin ollessa tule joka päivä laitettua kotona ruokaa. Tähän hän alkoi hehkuttaa, miten on nauttinut yksin olemisesta, kun miehensä on muutaman päivän matkoilla. Mies kun ei kuulemma osaa saksiakaan laittaa oikeaan paikkaan. Annoin olla, hän ei tarkoittanut pahaa, enkä jaksanut ruveta siitä asiasta siinä vääntämään.

Illalla menin salille ja olin aika väsyksissä lähtiessäni sieltä kahdeksan maissa. Pukuhuoneessa tuo päivällinen keskustelu tuli mieleen ja purskahdin ihan varoittamatta itkuun. Onneksi siellä ei ollut muita. Kotimatkalla jatkoin itkemistä. Mielessäni takoi se sama ajatus: Miksi minä en kelvannut? Mitä vikaa minussa on? En olisi koskaan nipottanut siitä, että joku tavara on väärässä paikassa. Mutta silti en kelvannut, en riittänyt.

Vaikka kaikesta muusta pääsisin yli, niin en tiedä, pääsenkö tuosta epäonnistumisen tunteesta. Se on niin musertavaa, kun toinen sanoo, ettet koskaan ole ollutkaan se ihminen, jonka kanssa hän haluaa elää. Miten enää koskaan voin luottaa kenenkään tunteisiin? Tai uskoa, että kelpaan kenellekään? Vaikka en edes tiedä, haluanko enää koskaan elää saman katon alla kenenkään kanssa, niin silti kaipaisin niin kovasti sitä tunnetta, että joku voisi välittää minusta.

Perjantai-ilta. Ei mitään suunnitelmia, ei ketään kaveria, jota voisi pyytää jonnekin. On vain opeteltava viihtymään ihan keskenään itsensä kanssa.