Jotkut päivät vain on paskempia kuin toiset. Nukuin huonosti, heräsin väsyneenä ja olin niin muissa maailmoissa töihin mennessäni, että käännyin risteyksessä väärään suuntaan. Koko päivä on pitänyt jostain syystä pinnistellä, että keskittyminen riittäisi jotenkin työn tekoon. Tietysti olen koko päivän yrittänyt virkistäytyä kahvilla, ja olo on sen mukainen.

Tapasin pariskunnan, joka on ollut naimisissa 60 vuotta. Miten onnellisia he olivatkaan, vieläkin. Raastoi kun tajusin, ettei minun kohdalleni koskaan tule sattumaan ihmistä, jonka kanssa voisin saavuttaa samanlaisen yhteenkuuluvuuden ja onnen. Kaiken lisäksi eräästä yhteydestä saatoin päätellä, että Jarmo näyttäisi yhä oleskelevan paikkakunnalla, vaikka talon myynti-ilmoitus hävisi jo viikkoja sitten netistä. Onko hän jäämässä tänne, en tiedä. Olin jo orientoitunut niin, että hän on ehkä jo muuttanut pois. Nyt alkoivat vanhat ajatukset ahdistaa. Joko minun entisessä kodissani hääräilee uusi nainen? Joko tämä nukkuu minun paikallani sängyssä?

Iltapäivän aikana varmistuin, että kun pääsen kotiin, alan itkeä. En kuitenkaan alkanut, olen vain pohjattoman väsynyt ja enemmän henkisesti, kuin fyysisesti. En haluaisi olla katkera, mutta katkeruus vain nostaa taas päätään. Mitä minulla on nyt? Ei edelleenkään vakituista työpaikkaa, ei miestä, ei oikeaa kotia, vain surkea vuokrakämppä, jossa en viihdy. Itsesäälissä kieriskely alkaa taas. En pyytänyt paljoa, en perhettä, en avioliittoa, en helvetti soikoon edes rakkauden tunnustuksia tai romantiikkaa, vain sitä mukavaa, tavallista elämää, joka meillä oli. En pyytänyt edes sitä kissanpentua, josta aina haaveilin, en pyytänyt, kun tiesin, ettei Jarmo sitä halua! Mutta enpä saanut pitää edes sitä, mihin olisin tyytynyt.

Eniten ahdistaa, että nämä ajatukset taas pyörivät päässä. Olen kuitenkin pitkin hampain hyväksynyt sen, että ero oli oikea ratkaisu. Tiedän, että yhteinen elämä, mukavuudestaan huolimatta, olisi lopulta tehnyt minusta onnettoman. En saanut siitä suhteesta tunnetasolla niin paljon kuin itse annoin ja tiedostin sen. Silti olisin ollut valmis yrittämään vielä.

Mutta niin kuin hyvää päivää seuraa aina huonompi, niin huonoa taas väkisinkin parempi. Sillä ajatuksella taas tästä eteenpäin.