Olen muutaman päivän ollut aikalailla yksinäinen ja alamaissa. Tämä päivä on ollut vaikea. Olen surullinen. Harmittaa, välillä tuntui jo niin hyvältä, mutta toki olen tiennyt, että ylä- ja alamäkiä tulee yhä. Tänään on vain tuntunut poikkeuksellisen kamalalta.

Ajatus, ettei maailmassa todellakaan ole yhtään ihmistä (kai vanhempiani lukuun ottamatta), joka kaipaisi seuraani ihan oikeasti, on todella musertava. Olen nyt puoli vuotta opetellut nauttimaan yksin olemisesta, välillä siinä onnistuenkin, mutta nyt taas tunnen olevani niin YKSIN. Niin täydellisen yhdentekevä ja tarpeeton kuin olla ja voi. Kun työpäivän jälkeen tulen kotiin tyhjä asunto suorastaan huutaa, miten hyödytön ihminen olen.

Tiedän, etten ole valmis parisuhteeseen, en nyt, enkä pitkään aikaan. Silti kaipaisin niin kovasti hyväksyntää, tietoa siitä, että olisin jollekin tärkeä. Epäonnistuminen avoliitossani tuntuu olevan kuin tumma pilvi pääni päällä jota kannan ja josta jokainen pystyy näkemään, etten ole millään tavalla tavoittelemisen arvoinen yksilö. Tunnen olevani vain joku jämä, joka on heitetty pois, kertaalleen käytetty, eikä kukaan sellaista voi haluta.

Taas on alkanut ahdistaa, en halua olla ainakaan sellaisessa seurassa, jossa on pariskuntia. Taas tuntuu, että kaikki näkevät jo kilometrin päähän, että tuo on JÄTETTY. En tiedä, miten saisin tämän mieleni lukon avattua, miten pääsen koskaan eteenpäin, miten saan itsetuntoni takaisin.