Kun pohdiskelen tämän hetkistä tilannettani, en oikein tiedä, missä mennään. Tuntuu, että Jarmon muutto vain nostaa jatkuvasti vanhoja tunteita pintaan. Olen tällä viikolla nähnyt siitä miehestä kahdesti unta. Viimeöisessä unessa hänellä oli uusi nainen uudessa kodissaan. Uni oli niin todentuntuinen, että kun heräsin siitä henkeäni haukkoen, piti kokeilla silmiäni, olinko itkenyt oikeastikin enkä vain unessa (en tietenkään ollut).

Kun mietin ex-miestäni, päällimmäisenä tunteena on nykyään katkeruus. Näin pian eron jälkeen hän toteutti sen, mistä oli sivulauseissa puhunut jo jonkin aikaa. Eli minä olin este hänen unelmilleen, vaikka olisin ollut valmis muuttamaan hänen kanssaan. Anteeksi, että olin elämässäsi niin monta vuotta, anteeksi, että estin tekemästä sen, mitä halusit. Anteeksi, v***u, että tulin ylipäätään koskaan edes juttelemaan sinulle baarissa silloin kahdeksan vuotta sitten!

Tiedän, ettei tämä katkeruus ja nuo ajatukset johda yhtään mihinkään. Tiedän, että pitäisi päästää irti. Mutta en voi itselleni mitään. Tunnen vain itseni jotenkin niin lyödyksi. Mitä minä olen saanut elämässäni aikaan näiden seitsemän kuukauden aikana? En mitään. Vaikka eihän tämä ole mikään kilpailu. Kumpi tulee ensin onnelliseksi, kumpi toteuttaa ensin haaveensa, kumpi löytää ensin uuden. Kaipa tämäkin vaihe menee taas aikanaan ohi. Viimeistään sitten, kun alkaa taas joku uusi ahdistava vaihe, jota en vielä tällä hetkellä osaa pelätäkään.